Pirates of The Caribbean: Kuolleen miehen kirstu valkokangas

Merirosvous on perinteinen aihe poikakirjoille ja seikkailuelokuville. Viime vuosina kaappareita on kuitenkin näkynyt valkokankaalla varsin vähän. Harvat merirosvoiluun liittyneet elokuvat olisi nekin voinut passittaa suoraan lankulle (Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saari, 1995, Steven Spielbergin Hook – kapteeni Koukku, 1991). Vasta Gore Verbinskin kipparoima Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003) palautti merten kauhut suosioon.

Jatko-osa Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu vastaa kerronnalliselta tyyliltään esikoista: omaperäinen piikikkyyden ja herttaisuuden yhdistelmä toimii. Merirosvoaiheeseen sopii huumorin, toiminnan ja fantasian sekoittaminen samassa pätkässä. Johonkin kohtaan rajan voisi kuitenkin vetää. Kuolleen miehen kirstua vaivaa nimittäin melkoinen yliyrittäminen. Kaiken "jännän" mukaan lastaaminen ei tee elokuvasta jännää, ei edes viihdyttävää.

Käänteitä, tapahtumia ja taisteluja riittää, mutta silti elokuvassa ei oikein tapahdu mitään. Leffan alussa Elizabeth Swannin (Keira Knightley) ja Will Turnerin (Orlando Bloom) hääjuhla vaihtuu hirttotuomioon, jolta Will pyrkii pariskunnan pelastamaan etsimällä käsiinsä kapteeni Jack Sparrow’n (Johnny Depp) ja tämän kuuluisan kompassin. Jack puolestaan etsii kuolleen miehen kirstua välttääkseen oman tuomionsa.

Kurssi on hukassa niin kapteeni Jackilta kuin koko elokuvaltakin. Paikasta toiseen seilataan tuuli purjeissa ja täydessä lastissa, mutta ilman ideaa. Tekijöiden olisi ollut syytä laskea ankkuri hetkeksi. Syytä olisi ollut myös tiputtaa matkasta ylimääräiset koristukset. Kuolleen miehen kirstu on armottoman ylipitkä, eikä se lopu edes lopputeksteihin. Vasta parhaillaan tekeillä oleva kolmososa päättää tarinan.

Vaikka vuotaakin kuin seula, ei Kuolleen miehen kirstu kuitenkaan uppoa. Ensimmäisestä osasta tutut värikkäät henkilöhahmot pitävät elokuvaa pinnalla. Kapteeni Jack on edelleen originelli, ja Johnny Depp esittää häntä edelleen hyvin. Kaikessa outoudessaan kapteeni Jack tuntuu elävältä ja aidolta henkilöltä, mikä lienee paras osoitus näyttelijätyön erinomaisuudesta. Neuvokkaat ja hyveelliset rakastavaiset tasapainottavat menoa. Keskeisen kolmikon erottavat luonteenpiirteet luovat komiikkaa. Henkilöitä yhdistävät piirteet puolestaan mahdollistavat keskinäisen sympatian, mikä tekee reaktioista ja tapahtumista uskottavampia.

Visuaalinen ilme on toinen kullankallis seikka elokuvan pinnalla pysymisen kannalta. Kaikki rekvisiitta on paikoillaan, kuvat ovat nättejä, kuvakulmat vaihtelevia, värit puhtaita. Verbinskin aiemmissa elokuvissa (esim. The Ring, The Mexican) kuvailmaisu on ollut samantapaisesti simppelisti kaunista ja laadukasta. Karibian maisemista ja merestä on toki helppo saada sievää saaliiksi. Meri ei kuitenkaan esittele pelkästään parhaita puoliaan, vaan sen rooli on moni-ilmeinen: se on seesteinen ja ihana, se on viekas rakastettu ja raivoava paholainen. Virkistävää Kuolleen miehen kirstussa onkin, ettei pahisten kanssa mitellä vain pimeänä myrskyävällä merellä. Masentavaa on, että pahisten kanssa mitellään – ja mitellään ja mitellään. Ja ensi vuonna mitellään lisää.