Tahraton mieli kotikatsomo

Ranskalaissyntyinen taiteilijaperheen vesa Michael Gondry kunnostautui isobudjettisten mainoksien ohjaajana ja kantoi kortensa kekoon myös musiikkialalla, esimerkiksi Björkin, Massive Attackin ja Chemical Brothersin videoiden teossa. Ohjaajan ura päätyi väistämättä myös elokuvien pariin ja hän onkin tullut tunnetuksi erittäin omalaatuisten tarinoiden valkokankaalle saattamisesta.

Gondryn ensimmäinen pitkä ohjaustyö Human Nature (2001) ei ollut mikään valtava menestys, mutta herätti sen verran mielenkiintoa, että mies pääsi ohjaamaan Hollywoodiin toisen Charlie Kaufmanin kynästä siinneen tarinan, Tahrattoman mielen (2004). Visualistinerona pidetyn Gondryn ja lyömättömäksi tarinanikkariksi tituleeratun Kaufmanin yhteistyön tuotos olikin arvostelu- ja yleisömenestys ja toi Gondrylle ja tämän käsikirjoitustiimille Oscarin.

Tahrattomassa mielessä Joel Barish (Jim Carrey) on melkoisen tavallinen jurottaja, joka kirjaa tapahtumaköyhän elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia päiväkirjaansa. Mies yllättää jopa itsensä impulsiivisuudellaan, kun hän päättää skipata työpäivän ja kulkeutuu hyiseen Montaukiin vaeltelemaan. Reissullaan mies törmää vähintäänkin erikoiseen ja värikkääseen persoonaan, Clementineen (Kate Winslet), ja parin välillä kipinöi välittömästi. Kaikki ei ole kuitenkaan aivan kohdallaan, kun pari palaa menneeseen, jossa he ovat jo tunteneet toisensa – ja päätyneet inhomaan toisiaan. Tosirakkautta ja kohtaloa on kuitenkin mahdotonta pyyhkiä mielestä, kuten monet elokuvan hahmoista päätyvät huomaamaan.

Lähes maagisen realismin mittoihin taipuva tarina sykähdyttää katsojaa alusta alkaen. Erityisesti elokuvan takautumajaksot ovat mielenkiintoisia, koska katsoja pääsee harrastamaan salapoliisityötä juonen kulun lomassa. Tarina kuitenkin pirstoutuu ja hajautuu jopa häiritsevyyteen asti lopun pakenemis- ja muisto-osiossa, mutta muuten Tahraton mieli on lähes täydellinen elokuva, joka lumoaa epäilevimmänkin aatun. Elokuva jaksaa yllättää aivan loppumetreille asti, erityisesti painavien sivuosaroolien ansiosta.

Tahrattoman mielen käsikirjoitus on tapahtuma- ja värikylläinen, samalla tavalla kuin sen realistisuutta henkivä lavastuskin. Taustamusiikki on aluksi häiritsevää, mutta nousee sitten tukemaan hienosti tunnelmia oikeissa paikoissa. Carrey todistaa pääroolissaan sitten Truman Show’n (1998) olevansa hyvä draamanäyttelijä, eikä pelkästään koominen ilveilijä. Winslet on jälleen kerran vakuuttava säkenöivänä ja ajoittain raivokkaana Clementinena. Myös muiden ihmisten muistoista elävät, Elijah Woodin ja Mark Ruffalon esittämät nörttikaverukset sopivat tarinaan loistavasti, puhumattakaan Kirsten Dunstin yllättävän rehellisestä roolisuorituksesta "tyttörukkana".

Elokuvan voi katsoa olevan karmaiseva päätelmä siitä, mihin yltiöindividualistinen ja minä ensin -ajatteluun pohjautuva yhteiskunta joutuu, kun onnellisuuspillerit eivät enää riitä. Tahraton mieli ehdottaa, että epämiellyttävät asiat voitaisiin pyyhkiä pois kuten kaatunut maito. Vaarana on kuitenkin menettää myös ne onnelliset muistot. Tämä tarina on todellakin jotain paljon enemmän kuin vain kivaa keskivertoviihdettä.