Tahraton mieli valkokangas

Innolla odotettu Michel Gondryn ja Charlie Kaufmanin yhteinen projekti ei loppujen lopuksi aivan yllä osiensa summaa suuremmaksi elämykseksi. Tahraton mieli tarjoaa sekä kiinnostavia ajatusleikkejä että ihan oikeita ajatuksia, mutta elokuvan kerronta puuroutuu loppupuolella pahan kerran. Silti Tahratonta mieltä voi huoleti pitää haastavampana ja parempana elokuvana kuin parivaljakon edellistä yhteisprojektia Human Nature.

Jim Carreyn ja Kate Winsletin pääosasuorituksia millään tavoin väheksymättä, Tahraton mieli todellakin on kahden auteurin elokuva. Ranskalainen Michel Gondry lasketaan nerokkaiden musiikkivideo-ohjaajien harvalukuiseen kaanoniin. Musiikkivideoidensa perusteella hän on huomattavasti kiinnostuneempi visuaalisista kokeiluista kuin tarinoiden kertomisesta. Gondry harrastaa yksinkertaisia ja voimakkaita kuvallisia ideoita, ja usein koko video perustuukin näiden variointiin. Meg Whiten monistuva rumpusetti The White Stripesin The Hardest Button To Buttonissa tai kertautuva Kylie Minogue artistin videossa Come Into My World ovat malliesimerkkejä Gondryn kuvallisista kokeiluista.

Käsikirjoittaja Charlie Kaufman muistetaan ennen kaikkea Spike Jonzen ohjaamista elokuvista Being John Malkovich ja The Adaptation sekä George Clooneyn esikoisohjauksesta Confessions of a Dangerous Mind. Jos Gondry on erikoistunut visuaalisten elementtien variointiin, voi Kaufmania pitää muuntuvien juonielementtien mestarina. Rinnakkaisilla ja sisäkkäisillä todellisuuksilla leikitteleminen nousi harvinaisen Hollywood-kelpoiseksi erityisesti Jonzen ja Kaufmanin yhteistyöelokuvissa.

Gondry lienee tutustunut Kaufmaniin kaverinsa Jonzen kautta, joka myös aloitti musiikkivideonerona. Kuten Gondryn aiemmat pitkät elokuvat ja muut kokeilut kerronnan saralla jo ovat osoittaneet, tarinan kuljettaminen ei häntä kiinnosta siinä määrin kuin vaikkapa Jonzea. Kaufmanille tyypillisen kerroksisen ja mutkikkaan käsikirjoituksen olisi ehkä luullut sopivan Gondrylle, mutta tarkemmin ajatellen sokkeloinen, lopulta hajanainenkin juoni vaatisi ohjaukselta nimenomaan sujuvuutta. Gondryn ohjaus näyttää jällen kerran upealta. Yksittäisistä freimeistä saisi usein hienoja tauluja. Gondryn käsissä juonesta tulee kuitenkin vaikeasti seurattava, ja ennen kaikkea elokuvan henkilöistä hankalasti samaistuttavia.

Carreyn yksinäinen ja elämälle vieras neurootikko Joel Barish tapaa leffan alussa Winsletin Clementinen, josta alkaakin hyvää vauhtia muodostua Joelin elämän nainen. Clementine on kuitenkin likimain yhtä outo kuin Joel – jopa niin outo, että intiimiä suhdetta pelästyttyään päätyy asiakkaaksi klinikalle, jossa ei-toivotut ihmissuhteet saa pyyhittyä mielestä pois. Joel ei luovuta helpolla, ja filmi alkaa ajautua juonelliselle kerälle, jonka keskeinen kysymys romanttiselle komedialle tyypilliseen tapaan on, onko kohtalo kaikesta rimpuilusta huolimatta määrännyt Joelin ja Clementinen toisilleen.

Romanssissa on aineksia traagiseen koskettavuuteen, ja elokuvalla on muutenkin fiksua sanottavaa onnen luonteesta. Onneenhan nimenomaan ei vaadita mielen tahratonta puhtautta. Tämän totuuden vaikeus on jatkuvasti Joelin ja Clementinen onnen tiellä. Taustalla voi nähdä satiirisiakin ajatuksia yhteiskunnasta, jossa onnettomuutta ei erilaisten lääketieteellisten keinojen vuoksi enää tarvitse oppia sietämään.

Loppupuolen puuroutumisen aiheuttaa pääparin ja keskeisten teemojen unohtuminen liian syrjään sekä kerronnan keskittyminen muistinhallintaklinikan työntekijöiden omiin, katsojan kannalta toissijaisiin ihmissuhdesekoiluihin. Keskiverto-Hollywoodista ollaan joka tapauksessa ihastuttavan kaukana.