Human Nature - luonnon pikku oikkuja kotikatsomo

Ihmissuhteet ja seksi. Nuo kaksi niin kovin tuttua ja silti myös niin tuntematonta maaperää ovat ehtymätön ideoiden suihkulähde puhuttaessa populaarikulttuurista. Mutta varsinkin 1990-luvulta eteenpäin olemme saaneet toistuvasti kokea erityisesti elokuvantekijöiden viehtymyksen navanalushuumoriin. Michel Gondryn esikoisohjaus Human Nature haluaa selvästi tehdä pesäeron alapäävitsejä heitteleviin tusinateinikomedioihin huomattavasti kypsemmällä ja osittain myös absurdimmalla otteellaan.

Tässä elokuvassa jonkinlainen perimmäinen kysymys tuntuu olevan mahdollisuus - ja mahdottomuus - löytyy kultainen keskitie "eläimellisten" impulssien ja länsimaisen "sivistyneen" toiminnan väliltä. Ja kuten ohjaaja-Gondry ja käsikirjoittaja Charlie Kaufman osoittavat, tästä asetelmastahan saa revittyä aivan oivallista huumoria irti enemmänkin. Tämä ei pelkästään rajoitu Human Naturen toinen toistaan nyrjähtäneempiin henkilöhahmoihin, vaan myös yleiseen yhteiskunnalliseen satiiriin, jota selvästi pyritään elokuvan kuluessa lisäämään huippuunsa.

Human Naturessa ihminen joutuu luonnon ja sivistyksen väliseen keskipakoisvoimaan pinnistellen todella mielikuvituksensa äärimmilleen ratkaistakseen tukalan tilanteensa. Samalla asetelmassa toimii myös perinteisempi kolmiodraama karvaisen Lilan (Patricia Arquette), metsässä apinaksi kasvatetun Puffin (Rhys Ifans) ja pöytätapafiksaatiosta kärsivän tohtori Bronfmanin (Tim Robbins) kesken. Pakkaa sekoittaa tietysti entisestään myös teko-ranskalainen laboratorioassistentti Gabrielle (Miranda Otto). Luonnonlapsi Lila kun haluaa taata apinamiehelle luonnonmukaiset elinolosuhteet ja länsimaisen tiedesivistyksen ääni taas opettaa tälle asianmukaista ruokailukäyttäytymistä.

Kuitenkin juuri tuo edellä mainitsemani yhteiskunnallinen kommentaari komedian keinoin on myös Gondryn elokuvan pahin kompastuskivi. Human Nature onnistuu toki olemaan hauska, mutta sen kritiikki sen sijaan kääntyy itseään vastaan. Asetelma tuntuu samalta kuin mitä on esitetty karnevalismin suhteen: sen sijaan että luokkaroolien heittäminen päälaelleen toimisi vapauttavana voimana yhteiskunnan alemmille luokille, karnevalismi vain vahvistaa jo vallitsevia yhteiskuntarakenteita. Näin käy myös seksuaalikäyttäytymiselle, pariutumiselle sekä ihmiskuville nauravalle Human Nature -elokuvalle. Todellisen kommentaarin sijasta se alleviivaa vain länsimaisen, niin kovin "sivistyneen" yhteiskuntamallin ja sen tahdittamien roolien ylivertaisuutta.

Ja se opetuskin on loppujen lopuksi se sama vanha: ihminen on ihmiselle susi ja se todellinen inhimillisyys löytyy loppujen lopuksi jostakin aivan muualta kuin sivistyksemme, kirjaviisautemme ja markkinataloutemme parista.