Järki ja tunteet

Ahdistuksessa ja lopullisuuteen kurkottavassa kuolemassa on jotain kaunista ja vapauttavaa. Elokuville pelottavat ja epämiellyttävät tunteet ja ilmiöt ovat kultakaivos. Ongelmattomat perhesadut ovat lähtökohtaisesti yhtä tylsiä kuin voittamattomat supersankarit. Konflikti on kiehtovan tarinan edellytys.

Tanskalainen ukkosenjohdatin Lars von Trier on luonut uransa näyttämällä ihmisille asioita, joista he eivät ainakaan myönnä pitävänsä, mutta joita he eivät myöskään voi olla katsomatta. Vasta Antichristin fyysisyys oli liikaa yleisöille. Se ei kuitenkaan ole erityisen rankka Trier-kertomus, vaikka visuaalisessa kuvottavuudessaan ylivertainen kärkiteos onkin. Farssimaisiin häihin ja lopun odotukseen jakautuvassa Melancholiassa palataan päänsisäiseen kärsimysnäytelmään.

MelancholiaAuteur on itse sanonut tuoreimman elokuvansa olevan liiankin yksiselitteinen ja siksi lievä henkilökohtainen pettymys. Kahden siskon kautta ihmisen logiikkaa, uskomuksia ja tuntemuksia käsittelevässä maailmanlopun ylistyslaulussa on tietystä lineaarisuudestaan huolimatta runsaasti kerroksia, joista paljastuu uusia nyansseja tarkastelukulman vaihtuessa.

Melancholian vaikuttavin piirre on sen lämpöä ja kolkkoutta murskaavasti yhdistelevä tunnelma. Maailmanlopun lähestyessä tunneskaala heittelee epätoivosta iloon ja takaisin. Tapahtumat pysyvät visuaalisesti valkokankaalla, mutta pureutuvat kylmyydellään pään sisälle. Maalauksellisten otosten iskuvoima piilee niiden lumoavassa vangitsevuudessa. Kauneuden katoavaisuus on karmivan lohdullista.

MelancholiaLienee jonkinlainen pyhäinhäväistys ja väärinymmärryksen ilmentyminen verrata Trierin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa ihmismielen avausta perinteisiin katastrofielokuviin. Teen sen silti. Justinen ja Clairen mielialaleikin syventyessä kristallisoituu efekteihin ja skaalaan luottavien sisarteosten ongelma. Genrestä riippumatta elokuvista kasvaa teoksia vasta, kun niiden päähenkilöistä välittää. Terrence Malickin The Tree of Lifen tapaan sukunimettömät siskokset ovat ennen muuta tietyn uskomusjärjestelmän peilejä, mutta silti heidän kohtalonsa riipaisee poikkeuksellisen syvältä.

Trier on pitkin uraansa leikkinyt katsojan odotuksilla. Hänen elokuviensa lopetukset eivät anna halia ja toivota levollista yötä. Järjellä ajateltuna on selvää, että kahden planeetan valssi tulee päättymään tuhoon ja ensimmäisten minuuttien häkellyttävän kaunis montaasi vahvistaa tämän. Sen verran monta maailmanloppuskenaariota valkokankaalla on kuitenkin estetty viime hetkillä, että toivon pilkahduksiin tarttuu epäloogisella vimmalla.

MelancholiaSamaista järjen ja uskon kamppailua leimaa Justinen (Kirsten Dunst) ja Clairen (Charlotte Gainsbourg) välisiä ajatuksenvaihtoja. Trier asettuu vahvasti tunne-leiriin. Empiirinen tiede pettää kaikki siihen uskovat. Valkotakkien hyväksyntää vailla makaava uskomus osoittautuu voittajaksi. Elokuva jo sinällään on vahva argumentti emootioiden puolesta, sillä taiteeseen rakastuminen vaatii tunteita, ei järkeä.

Vastakohtaparit ovat myös kuvakerronnassa jatkuvasti tukemassa pääosaparin dynamiikkaa. Abstraktit kuvakirjat vaihtuvat esittävän taiteen merkkiteoksiin. Luontoon hamuava Claire on jumissa modernien mukavuuksien keskellä. Lähiympäristö on vehreydestään huolimatta teollisesti muotoiltu. Mustan huumorin ja arkojen perhehetkien täyttämä häähumu on nopean leikkauksen, käsivarakameran ja intiimien otosten juhlaa. Iso osa elokuvasta vietetään kuitenkin kyynisten asetelmien ja pysähtyneiden hetkien puristuksessa.

MelancholiaOn tunnettu fakta, että Lars von Trier on fobioiden ja masennuksen riivaama mies. Eritoten jälkimmäinen seikka on toistuvasti esillä herran töissä. Justine on mielihyvän ja oikeutuksen tuottaja Trierille ja muille syvästi ahdistuneille. Hänen alakulonsa ei suinkaan johdu heikkoudesta tai edes lapsuuden ongelmilla selitettävissä olevista vaikeuksista. Nuori nainen vain selittämättömästi tietää muita enemmän ja tämän taakan kantaminen on hänelle liikaa. Justinen fyysisen suorituskyvyn tuhoava masennus on raskasta katsottavaa. Kirsten Dunstin loistelias roolisuoritus ilmentää samaan aikaan sekä elokuvantekijän itsesääliä ja hyväksyntää että ympäristön halveksintaa.

Melancholia on läpitunkevasta synkeydestään huolimatta kaunis elokuva maailmanlopusta. Sen kyky koskettaa ja vangita utumaiseen selliin on poikkeuksellinen. Trierin mestariteoksessa sukkuloidaan ristiriitaisessa tunnevyyhdissä kohti väistämätöntä loppua.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,2 / 11 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com