Pohjaton kaivo

Suurelle yleisölle Lars von Trierin Nymphomaniacia on näytetty vain typistettynä versiona, jonka esittämiselle ohjaaja on antanut suostumuksensa mutta jonka leikkaamiseen hän ei tiettävästi ole osallistunut. Pääosaa näyttelevä Charlotte Gainsbourg on ilmaissut pettymyksensä tähän lyhyeen versioon lehtihaastatteluissa. Pettymys on helppo ymmärtää, sillä ainakin tässä muodossa ja pituudessa Nymphomaniac jää jälkeen Trierin parhaista ohjaustöistä.

NymphomaniacGainsbourg näyttelee kaksiosaisessa elokuvassa seksiriippuvaista Joeta, jonka Seligman-niminen mies (Stellan Skarsgård) löytää kadulta pahoinpideltynä. Kiltti kirjanoppinut vie naisen kotiinsa ja hoivaa tämän kuntoon. Joe alkaa kertoa hurjaa elämäntarinaansa Seligmanille, joka ei tuomitse vaan tarjoaa erilaisia tulkintakehyksiä naisen kokemuksille oman rajallisen ymmärryksensä puitteissa. Nymfomaanin ja aseksuaalin rauhallinen keskustelu muodostaa elokuvan kehyskertomuksen, josta käsin sukelletaan Joen muistoihin. Nuorta Joeta näyttelee englantilais-ranskalainen Stacy Martin.

Seksiriippuvuuden käsittelyssään Nymphomaniac tuo mieleen Steve McQueenin Shamen (2011). Michael Fassbenderin näyttelemän Brandonin tavoin myös Joe on pohjaton kaivo, jonka kyltymätöntä halua mikään määrä seksiä ei riitä tyydyttämään. Joella seksinjanoon liittyy lisäksi masokismi, tarve altistaa itsensä vaaralle ja nöyryytykselle. Sekä Brandonin että Joen kohdalla on selvää, ettei seksiriippuvuudessa ole kyse mistään pikkutuhmasta ja seksikkäästä asiasta. Molemmille hyperseksuaalisuus on tuhoisaa, orjuuttavaa ja häpeällistä.

NymphomaniacVon Trier tarjoaa päähenkilönsä pakkomielteelle yhden selityksen: Joen äiti (Connie Nielsen) on kylmä ja hylkäävä sekä miestään että pientä tytärtään kohtaan. Joe onkin enemmän isän (Christian Slater) tyttö. Äidinrakkauden vaje ei kuitenkaan ole paikattavissa. Pohjimmiltaan Joen kyltymättömyys selittyisi tällä perustavanlaatuisella puutteella.

Tätä viitteellisesti esitettyä psykologista tulkintaa lukuun ottamatta Trier ei hae syitä päähenkilönsä käyttäytymiselle. Hän kuvaa Joen toimintaa luontodokumentaristin tarkkuudella, muttei ulotu tämän mielen syövereihin. Seligmanin tarjoamat pseudoälylliset analyysit ovat enimmäkseen yhtä tyhjän kanssa, ja miehen askeettisessa asunnossa käydyt keskustelut tuntuvat usein kiusallisen keinotekoisilta.

NymphomaniacTrier myös patologisoi Joen turhankin tehokkaasti. Kun Joe kertoo Seligmanille ”löytäneensä pillunsa kaksivuotiaana”, lause on epäilemättä tarkoitettu ilmentämään Joen varhain ilmennyttä seksuaalista poikkeavuutta. Nopeakin katsaus pikkulasten seksuaalisuutta koskeviin tutkimustuloksiin riittää kuitenkin kertomaan, ettei utelias pikku-Joe ole ollut mitenkään poikkeuksellinen.

Temaattisesti Nymphomaniac on jatkoa Trierin Breaking the Wavesista (1996) alkaneille naisten kärsimystarinoille, joissa seksuaalisuus kietoutuu syyllisyyden, uskon, vallan ja uhrautumisen kaltaisten teemojen ympärille. Myös tyylillisesti ohjaaja kierrättää aikaisemmista elokuvistaan tuttuja piirteitä. Mukana on jo Eurooppa-trilogiassa nähtyä kokeellisuutta, kuten kuvan ja tekstin yhdistämistä. Jonkinlaista traumaa puretaan Antichristista tutussa kohtauksessa, jossa naisen seksuaalinen halu ja siitä seuraava omaan nautintoon uppoaminen uhkaa hänen lapsensa henkeä.

NymphomaniacMiksi Nymphomaniac sitten tuottaa pettymyksen? Koska Lars von Trier on ohjannut niin monta täydellisyyttä hipovaa elokuvaa, että rima on hilautunut hyvin korkealle. En ole nähnyt Nymphomaniacin ohjaajan versiota, mutta tällaisenaan elokuva on auttamattoman epätasainen ja kömpelösti leikattu. Visuaalisesti se on usein yhtä sillisalaattia, ja tekotaiteellisuutta lähestyviä hetkiä on liikaa. Häivähdys Trierin nerokkuudesta on kuitenkin niin tuntuva, että elokuvaa voi pitää kaikesta huolimatta hyvänä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,9 / 9 henkilöä


Powered by Preview Networks