Idiootit valkokangas

Kiitetty ja kiistelty Lars von Trier tunnetaan parhaiten Cannes-palkitusta elokuvastaan Breaking the Waves – Aallonmurtaja (1996), josta tuli suuren yleisön suosikki myös Suomessa. Hyvässä muistissa lienee myös neroksi mainitun ja hulluksikin haukutun tanskalaisohjaajan televisiosarja Valtakunta, jonka TV 1 esitti kevättalven aikana.

Yleisö- ja arvostelumenestyksiksi osoittautuneiden ohjaustöidensä lisäksi Trier tunnetaan ns. dogmiohjaajien koulukunnan johtohahmona. Joukko elokuvantekijöitä on allekirjoittanut Trierin johdolla Dogma 95 -manifestin. Kymmenkohtaisen julkilausuman, eräänlaisen ohjaajien siveysvalan, tavoitteena on puhdistaa elokuva sen nykyisestä rappiotilasta. Julistuksen mukaan oikeaoppisen elokuvan pitää pyrkiä fiktiivisenäkin tarinana mahdollisimman suureen realistisuuteen ja mahdollisimman lähelle normaalia havaintoamme maailmasta. Ohjaajan päämäärä on esittää henkilöhahmoistaan ja tapahtumapaikoistaan totuus. Julistuksessa kielletään mm. keinotekoiset lavastukset ja valaistus sekä kuvan optinen käsittely. Kuvaus on tehtävä käsivaralta ja ääntä ei saa tuottaa kuvista erillään. Elokuvan on oltava värillinen ja filmiformaatin 35 mm. Genre-elokuvien tekemisestä on pitäydyttävä.

Ongelmaksi muodostuukin se, kuka voi sanella sen, mikä on realistista representaatiota. Dogma-ohjaajat julistavat, ettei elokuva ole illuusiota - suuret katsojajoukot taas halunnevat edelleenkin uskoa aivan päinvastoin, tulla klassisen Hollywood-kerronnan huijaamiksi, nähdä elämää suurempia elokuvia. Trier noudattaa luomiaan täydellisen elokuvan doktriineja varsin kurinalaisesti uusimmassa elokuvassaan Idiootit, jota ei todellakaan voi kuvitella elämää suuremmaksi elokuvaksi. Sen sijaan Idiootit on kiinnostava kokeilu: teos, jossa muoto ja sisältö sulautuvat onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Kaikissa meissä asuu pieni idiootti?

Äkkiseltään Idiootit kuulostaa varsin idioottimaiselta idealta. Kuka haluaisi nähdä elokuvan, tai ainakaan maksaa nähdäkseen elokuvan, jonka voisi dogmien perusteella kuvitella näyttävän kyllästyttävältä kotivideolta tai suttuiselta ja pitkäpiimäiseltä Gonzo tv:ltä?

Idiootit kuitenkin toimii yllättävän hyvin. Kyse ei ole pelkästään ihmisjoukon sekoilun seuraamisesta ja kameran tallentaman toiminnan näyttämisestä. Tarinasta löytyy selvä ja mielenkiintoinen juoni. Onneksi, sillä muuten lähes kaksituntinen elokuva olisi turhan raskasta katsottavaa.

Idiootit kertoo joukosta nuorehkoja, keskiluokkaisia älykköjä, jotka ovat mukana yhteisessä kokeessa. Projektin tarkoituksena on löytää piileksivä idiootti tervejärkisen ja käyttäytymissäännöt sisäistäneen ihmisen sisältä. Normien rikkomisesta kiinnostuneet pikkuporvarilliset nuoret etsivät sisäistä idioottiaan tekeytymällä itse idiooteiksi. Jotkut hulluja leikkivistä ryhmäläisistä onnistuvat idioottinsa etsinnässä paremmin kuin toiset; tuskin kukaan uskaltaa toimia idiootin tapaan tosipaikan tullen työpaikallaan tai perheensä parissa. Lopulta joukko hajoaakin sekä sisäisiin ristiriitoihin että ulkopuolelta tuleviin paineisiin.

Heiluva käsivarakuvaus ja minimaalinen leikkauksen käyttö häiritsevät katsomisen alussa, mutta tarinan lähdettyä kantamaan niihin tottuu. Kun elokuvassa ei käytetä juurikaan varsinaisia lavasteita, saati efektejä, korostuu näyttelijöiden performanssin osuus tarinan kuljettajana. Idioottien näyttelijäsuoritukset ovatkin loistavia. Trierin luottamus tiimiinsä näkyy siinä, että osa replikoinnista on improvisoitu ensimmäistä kertaa kameran edessä. Välistä elokuvassa siis puhutaan, mitä sylki suuhun tuo. Ja tokihan sylki lentää elokuvassa ihan konkreettisestikin - kuten muutkin ihmiskehon eritteet. Missä sinänsä nyt ei tosin ole mitään uutta: suomalaiskatsojille samantyyppinen inhorealismi tuli tutuksi jo Jouko Turkan taannoisessa tv-sovituksessa Seitsemästä veljeksestä.