Idiootit kotikatsomo

Dogmiohjaajien koulukunnan emäpukari Lars von Trier on ihastuttanut ja vihastuttanut näkemyksillään niin valkokankaalla kuin televisiossakin. Itse kunnioitan periaatteessa koulukunnan kapinallisia periaatteita, varsinkin asetettuna vallitsevaa digitaalitekniikan ja muovin palvontaa vastaan. Nykyelokuva tarvitsee kipeästi omat anarkistinsa, räyhähenkensä ja häirikkönsä ennen kuin elokuvien tekeminen luisuu lopullisesti näkemyksettömien ekonomien, insinöörien ja tekniikanpalvojien kuivan hilseileviin hyppysiin. Heille kun riittää se, että pinta vie, raha tuo ja sisältö vikisee. Aika näyttää, millaisen sadon dogmiohjaajien viljelemät siemenet lopulta kasvattavat.

Idiootit kertoo itsestään sisäistä vajaamielisyyttä etsivistä nuorista, hyvinvoivan keskiluokkaisista ihmisistä, joilla on selvästi liikaa aikaa ja liian vähän vastuuta. Kommuunissa vaihtoehtoidiootit puivat vammailukokemuksiaan ja harjoittavat kaikkea puolimielistä, ryhmäpoikkeavaa sekstailua myöten. Oman hupinsa äkkisilmäyksellä poukkoilevalta vaikuttavaan, mutta kuitenkin yllättävänkin loogiseen tarinaan tuovat vammailuekskursiot ulkomaailmaan.

Miltei kaksituntinen elokuva kannattaa itsensä miten kuten loppuun asti. Temaattisesti elokuva kuitenkin romahtaa. Ryhmän filosofia paljastuu pelkäksi illuusioksi, kun ihmiset perimmältään häpeävät idioottia itsessään ja painuvat takaisin keskiluokkaisen harmaaseen lammaslaumaan. Ja entä sitten? Kovin erikoistako? Jos elokuva on tarkoitettu vaihtoehtoisten extreme-porvareiden itsekkäiden ja tekoälyllisten irtiottojen kritiikiksi, niin homma voisi toimia ihan hyvin. Epäilen sen kuitenkaan olleen tarkoitus. Ja jos olisikin, niin kyllä kaikkien luulisi jo tietävän tällaisten rajojen rikkomisen totaalisen turhuuden.

Provosoivan elokuvan viljelemiä ristiriitaisuuksia vesittää taas niiden itsestäänselvyys. Jos joku väittää, että Idiootit käsittelee yleistä ennakkoluuloista suhtautumista vammaisuutta kohtaan, niin enpähän ole alkuunkaan samaa mieltä. Kyllä nämä pointit unohtuvat paljaiden perseiden, muljahtelevien melojen sekä verbaalisten että ehtojen eritteiden pitkästyttävässä esittelyssä. Mielenkiintoisempaa olisi ollut tarina vammaisista, jotka näyttelevät "normaaleja" ihmisiä - juuri niitä insinöörejä ja ekonomeja. Nyt mentiin perse edellä puuhun (lopputekstien lomassa oikein konkreettisesti). Keskeistä kun ei ole vamma vaan vamman laatu. Ja porvari on aina porvari ja älykkö on älykkö, vaikka niin hulluna yksilönä vammaista kovasti tekeekin mieli leikkiä.

Toki Dogma 95 -manifesti etsii vielä lopullisia ilmaisumuotojaan. Trierin ja kumppaneiden aikaansaannokset vaikuttavat vielä kokeiluilta ja ajoittain jopa hapuiluilta - näin etenkin Idiootit-eksperimentin kohdalla. Pakkomielteinen periaate vie ja sisältö vikisee edelleen. Niin sanottu mahdollisimman realistinen representaatio on käsivaraa, liveääntä ja improvisaatiota. Sisältöön se ei ulotu, vaikka tarinaa ei unohdettu olekaan. Se, että muutamilla itsetarkoituksellisilla tempauksilla kerätään konservatiivisimman elokuvayleisön paheksunta, ei riitä yleistä huomioarvoa pidemmälle. Sitä paitsi paljon ronskimpaakin tavaraa on tarjottu tinkimättömillä teatterilavoilla jo vuosikymmenten ajan. Muutamat räkää poskella valuttavat, vammaista leikkivät pikkuporvareiden penikat eivät jaksa säväyttää niin, että tämän edessä polvilleen menisi. Kiinnostava kokeilu, ei muuta, mutta tulevaisuudessa ehkä enemmän.

Yksi kysymys jäi ilmaan? Kuuluuko jatkuva mikrofonin kuvassa vilkkuminen ja jopa kameramiehien vilahtaminen dogmi-ideologiaan? En ole Idiootteja teatterissa nähnyt, mutta ainakin videoformaatissa tämä viuhahtelu alkoi käydä kovinkin rasittavaksi. Mutta ehkä olen juonut liikaa olutta ja liian vähän iänikuisen vetistä italialaista punaviiniä sitä ymmärtääkseni.