Matkalla Perditioniin kotikatsomo

Matkalla Perditioniin sai amerikkalaiskriitikoilta ylistävän vastaanoton. Jotkut olivat jopa valmiita korottamaan sen klassikoksi, suureksi gangsterielokuvaksi, joka ylpeästi jalostaa lajityyppinsä hienoimpia perinteitä. Moisen hehkutuksen jälkeen ennakko-odotukset nousevat suureksi, aivan liian suureksi. Nyt kun pöly on hieman laskeutunut ja elokuva julkaistaan videolla, niin itse teosta voi tarkastella hieman viileämmin. Dvd-julkaisun lisämateriaali on kerrankin mielekästä, sillä mukana on mm. 11 elokuvasta poistettua kohtausta kera ohjaajan kommenttien. Uudestaan katsottuna Matkalla Perditioniin paljastuu laadukkaaksi, hyvin näytellyksi ja epookiltaan huolelliseksi elokuvaksi, joka jää kuitenkin kauas todellisista klassikoista. Siitä puuttuu sellainen omaperäisyys, näkemyksellisyys tai vimmaisuus, joka nostaisi sen gangsterielokuvien aateliin. Tai edes lähelle sitä.

Isän ja pojan suhde ja ammatin houkutusten ja kirousten siirtyminen sukupolvelta toiselle ovat aiheena monessa rikoselokuvassa, tunnetuimpana esimerkkinä Kummisetä-trilogia. Myös Matkalla Perditioniin kertoo ison kihon (Newman) veritöitä tekevästä gangsterista (Hanks) ja tämän 12-vuotiaasta pojasta, joka joutuu tahtomattaan murhan todistajaksi. Poika ja sen myötä hänen isänsä muuttuvat nyt uhkaksi, josta on päästävä eroon. Palkkatappajan perhe joutuu tulilinjalle ja hän joutuu pojan kanssa takaa-ajetuksi.

American Beautylla maineeseen ponkaissut Sam Mendes on monien ylistämä nuori ohjaaja, jolta on lupa odottaa laadukasta jälkeä jatkossakin. Hän on kieltämättä pystynyt kahdessa elokuvassaan osoittamaan harvinaista kypsyyttä ja kokonaisuuksien hallintaa., mistä esimerkkinä ovat ne Matkalla Perditionista pois leikatut otokset, jotka moni muu ohjaaja olisi epäilemättä jättänyt valmiiseen teokseen. Kaikkea ei tarvitse näyttää. Monet yksittäiset kohtaukset ovat hyvin ammattitaitoisesti toteutettuja, kuten esimerkiksi lopun äänetön tulitaistelu, jonka hidastuksissa Mendes kuin huomaamatta kumartaa Peckinpahille. Hiljattain edesmennyt pitkän linjan ammattilainen Conrad L. Hall sai postuumisti kuvaus-oscarin, ja aivan ansaitusti. Näyttelijäsuoritukset ovat tasokaita: Paul Newman on gangsteripatriarkkana tietysti erinomainen, mutta yllättävintä on silti Tom Hanksin vähäeleisen hallittu suoritus salaisuudet sisäänsä kätkevänä isänä. Mutta riittävätkö nämä viime kädessä triviaalit laatukriteerit, kun todellinen hehku puuttuu elokuvasta?

Nopeiden leikkausten tai väkivaltaisten ryöpsähdysten sijaan Mendes suosii amerikkalaisen elokuvan klassista kerrontaperinnettä, mikä tuntuu virkistävältä kymmenen vuoden Tarantino-kopioinnin jälkeen. Isän ja pojan välisissä kohtauksissa ei ole kiusallista ylisentimentaalisuutta, mutta ei myöskään tarttuvaa koskettavuutta. Hiottu eleginen tyylikkyys vähentää elokuvan särmikkyyttä. Ehkä ajatuksena on ollut hakea jotain sellaista ajan ja paikan ylittävää esteettistä lumoa kuin Leonen Suuressa gangsterisodassa. Leonen mestariteoksen sijaan käteen jää vain aika keskinkertainen elokuva, jossa lähes kaikki, musiikkia ja kuvallisia perusratkaisuja myöten, on ovat sittenkin aivan liian tavanomaisia.

Ulkoisesta komeudestaan huolimatta Matkalla Periditioniin on oudolla tavalla kalsea elokuva. Tunne on sama kuin menisi ravintolaan, jossa palvelu ja puitteet olisivat huippuluokkaa, alkupalat ruokahalua herättäviä, mutta pääruoaksi tarjottava pihvi sitkeä ja mauton. Ei sellaisella Michelin-tähtiä irtoa, eikä todellakaan mitään klassikkostatusta.