Matkalla Perditioniin valkokangas

Sam Mendes vakiinnutti heti esikoisohjauksellaan American Beauty paikkansa Hollywoodin yhtenä kyvykkäimpänä sisällöllisen viihteen tekijänä. Esikoisen arvostelu- ja yleisömenestys on antanut aiheen odottaa miehen seuraavilta elokuviltakin tiettyä laadullista tasoa. Pelkäänpä pahoin, että juuri American Beautyn synnyttämien odotusten perusteella on ylistetty miehen toistakin elokuvaa Matkalla Perditioniin ja verrattu sitä jopa Coppolan Kummisetiin. Valitettavasti Matkalla Perditioniin osoittautuu malliesimerkiksi kaikkia miellyttävästä Hollywood-ähkystä, jossa rahaa ja taitoa ei ole säästelty, mutta sisältö haikailee niin tyhjillä pelloilla, että temaattisesti elokuva unohtuu keskinkertaisten gangsterielokuvien tyhjänpäiväisyyksien tyyssijaan. Mutta - mitä todennäköisimmin tämäkin elokuva nostetaan yliarvostettujen gangsterielokuvien kastiin Palman Lahjomattomien tapaan.

Gangsteri- ja mafiaelokuvien sarka on taiteellisesti ja viihteellisesti niin auki kynnetty, että kasvuvoimaa uusille näkemyksille ja tulkinnoille on enää varsin niukasti löydettävissä. Perheen, lojaliteetin ja tappamisen tematiikka on käyty läpi varsin tyhjentävästi Coppolan kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, Leonen Suuressa gangsterisodassa ja Coenin veljesten Miller’s Crossingissa, puhumattakaan vanhoista gangsteriklassikoista. Matkalla Perditioniin kaltaiset elokuvat paukuttelevat enää vain henkseleitään edeltäjiensä saavutuksilla.

Isä-poika-asetelma tarinan perustana on klassinen, mutta siitä huolimatta se omaa hienot lähtökohdat syville tulkinnoille ja tarinarakenteluille, mistä oivallinen esimerkki on Wim Wendersin Paris Texas. Valitettavasti klassiset raamit useimmiten kuitenkin tukahduttavat uudet ja omaperäiset tulkinnat ja lopputulos jankuttaa samoja jaarituksia, joilla katsojia on lumottu jo vuosikymmeniä. Matkalla Perditioniin kertoo mafian palkkatappajana toimivan isän ja hänen 12-vuotiaan poikansa yhteisestä kostomatkasta. Tarinan merkitysmaailmojen kantavina perusteina olevia perheen ja lojaliteetin ydinkysymyksiä toki esitetään, mutta pohtimaan niitä ei pysähdytä, vaan koko komeus kuorrutetaan noir-vivahteilla sävytettynä esteettiseen hienosteluun vinkuvien viulujen poroporvarillisen pintataiteellisuuden silaamina.

Elokuvan näyttelijäkaarti pullistelee kyvykkäitä tekijöitä Paul Newmanista Dylan Bakeriin. Kovan luokan sivuosatkaan eivät pelasta elokuvaa, kun pääosan vakuuttavuus kangertelee. Tom Hanks on suoriutunut hienosti lapsen, aids-potilaan, vähäjärkisen, astronautin, sotasankarin ja haaksirikkoisen vaikeista rooleista, mutta kyynisen tappajan katsetta miehellä ei yksinkertaisesti ole. Päähenkilö Mike Sullivanin tekemät kovat ratkaisut lauhtuvat Hanksin löysään karismaan. Tappamisen kylmyydessä vaaditaan jotain sellaista kuin Gabriel Byrnen Tom Reaganissa elokuvassa Miller’s Crossing.

Ja kun näitä tarkkaan viilattuja suurtuotantoja täydellisyydestä usein ylistetään, niin en voi kuin ihmetellä niitä epäloogisuuksia, jotka näiden teoksien uskottavuuden maailmaa nakertavat. Ammattitappaja tuskin todellisuudessa koskaan jättää häntä jahtaavan kollegansa haavoittuneena eloon, ja milloin Hollywoodissa opitaan, että auton takalasiin ammuttaessa luoti särkee myös tuulilasin. Banaalit loppuratkaisut ovatkin jo tyystin oma lukunsa.