Taistelulähetit – 1917 valkokangas

Brittien hallitsema länsirintama Pohjois-Ranskassa 6. huhtikuuta 1917. Korpraali Tom Blake (Dean-Charles Chapman) saa tehtäväkseen toimittaa viestin toisen pataljoonan komentajalle eversti Mackenzielle (Benedict Cumberbatch), jotta hän pysäyttäisi tulevan hyökkäyksensä vahvasti linnoitettua saksalaisten Hindenburg-linjaa vastaan. Mukaansa viestiä viemään Blake ottaa sotilastoverinsa Will Schofieldin (George MacKay) ja yhdessä miehet lähtevät ylittämään saksalaisten vetäytymisen autioittamaa ja pitkään jatkuneen sodan arpeuttamaa maaseutua.

Teknisenä saavutuksena, näennäisesti yhden otoksen elokuvana markkinoitu Sam Mendesin ohjaama Taistelulähetit – 1917 kuitenkin käyttää efektiä vahvistamaan kerrontaansa ja kasvaa sen huomioarvoa suuremmaksi kokonaisuudeksi. Yhdellä otolla kuvaamisen sijaan elokuva on toteutettu pitkiä otoksia yhdistävillä piilotetuilla leikkauksilla, joita on käytetty Alfred Hitchcockin Köydestä (Rope, 1948) lähtien viimeisimpänä esimerkkinä Birdman (2014). Roger Deakinsin tunnistettavan kameran näkökulma on epäsuorasti subjektiivinen asettaen katsojan kulkemaan Blaken ja Schofieldin rinnalla, mutta myös reagoiden heidän kanssaan uhkaaviin sotatilanteisiin.

Brittisotilaiden kuten Mendesin isoisän, jolle elokuva on omistettu, kokemuksia ilmaisevat Chapman ja MacKay ovat rooleissaan luontevan samaistuttavia. Yksilöihin suurten johtajien ja tapahtumien sijaan keskittyvä sotaelokuva avaa päähenkilöidensä taustoja vasta vähitellen dialogin ja kuvauksen avulla. Myös heidän ympärillään olevat Britti-imperiumin eri osista tulleet sotilaat saavat hetkensä kuten äärimmäisen kauniin kappaleen Poor Wayfaring Stranger esityksessä, jossa elokuvan pasifistinen tematiikkaa kiteytyy.

Nuorten näyttelijöiden käyttö tukee elokuvan pyrkimystä ensimmäisen maailmansodan sotilaiden realistiseen kuvaukseen, kun taas tunnetummat brittinäyttelijät muun muassa Colin Firth ja Benedict Cumberbatch luottavat omiin vahvuuksiinsa upseerien rooleissa. Elokuvallaan Mendes pyrkii samaan kuin Peter Jackson dokumentillaan They Shall Not Grow Old (2018) tuomaan sotilaiden kokemuksen lähemmäs nykykatsojaa, vaikkakin kerronnallisesti useita tapahtumia yhteen narratiiviin kooten.

Rakenteeltaan ajankäyttöön sidotun Christopher Nolanin Dunkirkin (2017) sijaan Mendesin yhdessä Krysty Wilson-Cairnsin kanssa käsikirjoittama elokuva on tarinaltaan enemmän klassisten sotaelokuvien perillinen luottaen samojen tarinaelementtien käyttöön kuten rintamalinjan takaiseen tehtävään ja sodan sekoittamaan everstiin. Taistelulähetit – 1917 vetoaa kerronnallaan ja sitä tukevalla musiikillaan vahvasti tunteisiin olematta kuitenkaan ylisentimentaalisen patrioottinen monien nykyisten amerikkalaisten sotaelokuvien tavoin.

Hiljaisten hetkien ja toiminnan välillä kulkeva elokuva lavastaa useita pysäyttäviä kohtauksia. Hermoja raastava matka ei-kenenkään-maan poikki ja hyökkäys, joka on kuin moderni versio elokuvan Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930) kuuluisasta kohtauksesta. Valtavien lavasteiden rakentaminen hyvin erilaisiin ympäristöihin juoksuhaudoista, maataloihin ja pommitettuun kaupunkiin, joiden läpi pitkien otosten aikana kuljetaan reaaliajassa, on tuotannollisena saavutuksena ja vaatimaltaan koreografialta kunnioitusta herättävää, mutta myös kuvauksellisesti liian toisteista aikaisempien tapahtumien kanssa.

Tutunoloisen sodanaikaisen selviytymistarinan ja teknisen toteutuksensa yläpuolelle nouseva elokuva onnistuu kerronnallaan tekemään yli sadan vuoden takaisista ensimmäisen maailmansodan sotilaista samaistuttavia henkilöitä, joiden puolesta jännittää aina heidän matkansa loppuun asti. Vahvana ennakkosuosikkina parhaan elokuvan Oscarin voittajaksi Taistelulähetit – 1917 vertautuu samalla tavoin teknisesti briljantin, mutta syvästi inhimillisen sotaelokuvan Siivet (Wings, 1927) voittoon ensimmäisessä palkintogaalassa.