Karhu kotikatsomo

Ihmisiä on kahdenlaisia. On niitä, jotka ovat jakaneet elämänsä eläinten kanssa ja niitä, joiden eläinkokemukset perustuvat lauantai-illan avariin luontoihin. Jälkimmäisen ryhmän edustajat ovat kritisoineet Karhu-elokuvaa eläinten inhimillistämisestä, mikä on jälleen kerran ollut oivallinen osoitus siitä, kuinka kauas urbanisoitunut kulttuuri-imbesilli on ajautunut ympäröivästä luonnosta ja sen ymmärtämisestä.

Kertomus itsessään on aina inhimillinen, sillä se on ihmisen keino jäsentää maailmaa ja todellisuutta, eikä eläinkertomus ole asiassa mikään poikkeus. Asettaessaan eläimet kertomuksiensa aiheiksi ihminen haluaa emotionaalisella tasolla ymmärtää eläimiä. Huolimatta kehittyneiden tieteiden kaikenkattavista selityksistä ihmisen voi edelleenkin vakuuttaa parhaiten emotionaalisella tasolla. Luonto-ohjelmien dokumentaatiot eläimistä opettavat meille miten eläimet toimivat ja miksi, mutta koskaan ne eivät saa meitä ymmärtämään eläimiä. Inhimillistämällä eläimet ihminen kykenee samaistumaan niihin ja ymmärtämään oman maailmansa kautta eläimiä ja ympäröivää luontoa. Tämän emotionaalisuuden kritisoimista pidän ihmisyyden yhtenä typerryttävimpänä typeryytenä.

Karhu inhimillistää eläimiä ja synnyttää katsojassa voimakkaita emotionaalisia reaktioita. Tällainen reagointi ei tietystikään kuulu älykkyydestään tietoisille ihmisille, joille reaktion havaitseminen itsessään on varmasti ollut häveliäästi vaiettava asia, siksi sitä on ollut pakko kritisoida. Mutta - missä määrin ihminen edes inhimillistää eläimiä? Monet eläinten käyttäytymispiirteet muistuttavat suuresti ihmisen omia, joten eläimellistävätkö eläimet sittenkin ihmistä? Ihmisen ja muiden eläinten välinen ero peruskäyttäytymisessä on loppujen lopuksi niin pieni, että se menettää jopa merkityksensä.

Elämän kunnioitus on elämän lähtökohta. Inhimillisessä ihanuudessaan ihminen on taipuvainen unohtamaan tämän perusarvon, joten kenties ihmistä todellakin pitäisi eläimellistää. Karhu eläimellistääkin opettavaisesti enemmän ihmistä kuin inhimillistää eläimiä. Se on kertomus elämän kunnioittamisesta, mihin katsoja voi lähes kaikilla tasoilla samaistua. Elokuvan arvo perustuu tähän. Koko perheelle tarkoitetussa elokuvassa on luonnollisesti ratkaisuja, jotka eivät välttämättä täysin aikuiskatsojaa tyydytä, mutta ero esimerkiksi Disneyn eläinälyttömyyksiin on valovuosia.

Elokuvan tapa ymmärtää eläimiä, karhuja, on pitkälti sama, jolla ihmiset suhtautuvat lemmikkeihinsä. Tämä luo elokuvaan uskottavan tunneskaalan varsinkin ihmisille, joilla on kokemusta ja ymmärrystä eläinten sosiaalisesta elämästä. Tarina kertoo orvoksi jääneen karhunpennun ja vuorten kuningasotson yhteisestä taipaleesta kintereillään karhunkaatajat. Jean-Jacques Annaud ymmärtää loisteliaasti kuvallisen kerronnan päälle, mikä näkyy useissa hänen elokuviensa lähes maalauksellisissa visualisoinneissa. Karhun jylheät postikorttimaisematkin sidotaan tarinaan uskottavaksi todellisuuden elementiksi, osaksi luontoa, eikä pelkästään eksotiikaksi.

Sykähdyttävä elokuva on dvd:llä edukseen, vaikka ainoastaan valkokangas antaakin tällaisille elokuville sen todellisen silauksensa. Se mikä jäi ihmetyttämään, oli elokuvan tekemisestä kertovan dokumentin uupuminen ekstroista, sillä kyseinen dokumentti on aikanaan näytetty jopa meikäläisessä televisiossa ja oli sen verran mielenkiintoista katseltavaa, että sitä olisi mieluusti ihmetellyt uudestaankin.

DVD / kuva: 16:9 Widescreen 1.85:1; ääni: Dolby Digital 2.0; tekstitetty; Special features: Cast & Crew, Trailers (3 kpl), Photo Gallery.