Karhu kotikatsomo

Joillekin elokuville aika tekee palveluksen. Jean-Jacques Annaudin Karhu oli vaikuttava elokuva jo ensi-illassaan vuonna 1989. Aikansa eläinkäsitysten pohjalta elokuvaa kritisoitiin eläinten inhimillistämisestä, vaikka teoksen tarkoitusperät nähtiinkin hyvinä.

Kolmessa vuosikymmenessä käsitys eläimistä on muuttunut. Vaistojensa varassa mekaanisesti toimivista villipedoista on tullut tuntevia, oppivia, unia näkeviä, välittäviä ja jopa omaa kulttuuriaan luovia eläimiä. Tässä mielessä eläinten perinteinen inhimillistäminen eli ihmismäisten piirteiden antaminen eläimille, on kokenut inflaation. Tiede on osoittanut, etteivät ihmiseen liitetyt piirteet ja käytös ole ihmislajin yksinoikeus. Karhu ei ole dokumentti, mutta sen tiedon valossa, mitä eläinten käyttäytymisestä nykyään tiedetään, elokuvan antamaa kuvaa eläimistä on vaikea pitää erityisen inhimillistettynä. Tarinankerronta on asia erikseen.

Tarinoiden kertominen on käytännössä mahdotonta, mikäli kerronnan näkökulma ei ole vastaanottajalleen ymmärrettävä ja samaistuttava. Tämän takia luotodokumenteissakin on lähes aina tunnistettava tarinakulku, jossa eläimiä seurataan, ja fiktiossa tunnistettava tarina on suoranainen välttämättömyys. Kyse on kerronnallisesta inhimillistämisestä, jossa dokumentaarisestikin taltioitu materiaali palvelee ymmärrettävää ja samaistuttavaa tarinaa. Ihminen on siinä määrin kertomusperinteensä vanki, että pystymme parhaiten vastaanottamaan asioita tarinoiden kautta. Ja mitä paremmin tarina on kerrottu, sitä vaikuttavampi se vastaanottajalleen on.

Karhu on vaikuttava tarina ja elokuvallisesti yksi parhaista eläinelokuvista, joka niin tarinallisesti kuin audiovisuaalisesti tunkeutuu syvälle emootioihin. Vaikutus voi olla jopa siinä määrin voimakas, että syntyviä reaktioita haluaa tietoisesti torjua. Taiteen kohdalla näin ei pitäisi kuitenkaan toimia. Klassisessa taiteen ymmärryksessä taiteen on nähty paljastavan kohteensa mahdollisimman puhtaasti. Vanhakantaisessa ajattelussa tunteiden tulkittiin häiritsevän järjellä käsitettävän puhtauden tavoittamista. Nykyään asian voisi nähdä täysin päinvastoin: juuri tunteiden kautta päästään taiteen ytimeen. Järki ja tunteet on tieteessäkin todettu toisiinsa vaikuttavaksi yhtälöksi, josta toista tekijää ei voi poistaa lopputuloksen kärsimättä.

Karhun avausjakso on emootiovaikuttamisessaan poikkeuksellinen. Äitikarhu kuolee yhtäkkisesti onnettomuuden seurauksena ja karhunpentu jää orvoksi. Perusasetelma ei ole uusi, sillä kerrontaperinteessämme on lukuisia orpotarinoita, mutta se miten alkujakso on toteutettu, poikkeaa täysin tutuista disneymäisistä kaavoista. Nuoremmille katsojille elokuvan avausjakso on todennäköisesti jotain täysin ennennäkemätöntä ja -kokematonta. Vastaavaa katsomisintensiteetin syventymistä, minkä Karhun avausjakso synnyttää, en ole esimerkiksi omissa lapsissani minkään muun elokuvan osalta havainnut.

Elokuvakerronnaltaan Karhu edustaa perinteistä elokuvakerrontaa parhaimmillaan. Kyse on kuvallisesta kerronnasta, jossa rajauksilla, kuvakulmilla ja leikkauksella synnytetään todelta vaikuttavia illuusioita. Tämän kaltainen kerronta on nykyelokuvissa käynyt harvinaisemmaksi.

Digiaikana kuvaan pystytään lisäämään mitä tahansa. Nykyisessä kuvakerronnassa kuvassa on näkyvillä kaikki se, mitä katsojan tarvitsee nähdä sen sijaan, että taitavalla kuvakerronnalla katsoja saataisiin näkemään ja kokemaan asioita, joita kuvissa ei ole näkyvissä. Digitaalisen kuvakulttuurin aikana varttuneelle varhaisnuorelle oli vaikea käsittää, että elokuvan eläimet ovat oikeita. Digiajan sukupolvelle kuva itsessään on jo lähtökohtaisesti keinotekoinen, feikki, kun taas omalle sukupolvelleni kuva on lähtökohtaisesti joko todellisuuden tallentamista tai sen rekonstruoimista ja vasta kuvilla tehtävässä kerronnassa turvaudutaan keinotodellisuuden luomiseen eli illuusion synnyttämiseen.

Kuvan merkityksessä tapahtunut perustavanlaatuinen muutos lienee väistämätöntä kehitystä ja nykypäivän kuvakulttuuri on jotain aivan muuta kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Karhun kaltainen teos kuitenkin osoittaa, miten juuri kerronnassa luotava illuusio on avain vahvojen emootioiden synnyttämiseen itse kuvallisen illuusion sijaan. Vaikka näkö on aisteistamme tärkein, vuosituhantisen kerrontaperinteemme synnyttämä kuvittelukyky lienee ominaisuuksistamme merkittävin. Vaikuttavinta ei ole, mitä me näemme vaan mitä me kuvittelemme näkevämme.

Vahvan audiovisuaalisen kerronnan ohella itse tarina on Karhussa rakennettu taiten. Päätarina kertoo orvoksi jäävän karhupennun lyöttäytymisestä yksiin haavoittuneen uroskarhun kanssa. Orvon karhunpennun tarinassa pehmentävät elementit ovat hieman naiiveinakin välttämättömiä emotionaalisen tasapainon takia, varsinkin herkempien ja nuorempien katsojien kannalta. Ja harmonian saavuttaminen on välttämätöntä tarinan sisäistämisen kannalta.

Karhuja jahtaavat metsästäjät ovat päätarinassa sivullisia, mutta heidän painoarvonsa on elokuvan sanomassa. Metsästäjiä ei ole kuvattu stereotyyppisesti pahoiksi hahmoiksi vaan inhimillisiksi toimijoiksi, joiden teoilla ja valinnoilla on samaistuttavat perusteensa.

Elokuvan olennaisin sanottava kulminoituu kohtaukseen, jossa toinen metsästäjistä laskee aseensa varmasta osumasta. Ajattelu avartuu kokemuksen ja havainnoinnin kautta. Ihminen kykenee muuttumaan, on vain osattava katsoa toisin, jolloin voi myös toimia toisin. Vaikka sanoma on tarinan luonteen kannalta mitä ilmeisin, se ei vähennä sanoman merkityksellisyyttä varsinkaan nykyaikana, jolloin muutos ihmisen ajattelussa ja toiminnassa olisi elintärkeää kaikille, myös meille ihmisille itsellemme.

Vaikuttavimmillaan Karhu on suurelta valkokankaalta nähtynä. Kotikatselussa visuaalisesti näyttävä elokuva ei pääse täysin oikeuksiinsa. Dvd:nä Karhu on julkaistu Suomessa aiemminkin vuosituhannen alussa. Nyt kolmekymmentä vuotta täyttänyt elokuva on julkaistu uudestaan remasteroituna, mutta vanhentuneessa dvd-formaatissa.

Hämmentävää tuoreessa julkaisussa on formaatin lisäksi lisämateriaalien täydellinen puuttuminen. Karhun tekemisestä on tehty Suomen televisiossakin aikanaan esitetty dokumentti, joka avaa kiinnostavasti vuosia valmistellun ja kahdeksan kuukautta kuvatun elokuvan tekoprosessia. Dokumentti olisi ollut hieno lisä klassikkoelokuvan kolmekymmentävuotisjulkaisuun. Vastaavaa elokuvaa kun ei vaativuutensa takia tultane todennäköisesti enää toiste tekemään.