Seitsemän vuotta Tiibetissä kotikatsomo

Itsensä, sielunsa ja elämänsä etsimisessä on kysymys siitä, että löytää ensin sen, mitä etsiä. Onnettomuuksien, sotien, yksinkertaisen elämän ja luonnon kautta ihmiset tuntuvat vasta löytävän sen etsimisen kohteensa. Kauppareissu tai bussimatka eivät ole sellaisia vaikuttavia ja ainutkertaisia tapahtumia, jotka voisivat havahduttaa ihmisen omaan elämäänsä. Tarvitaan suuria tarinoita, neitseellistä luontoa ja maailman historian käännekohtia ennen kuin ihminen voi löytää sen, mitä alkaa etsiä. Nykyihminen onkin harhaileva olento, joka ei löydä mitään, koska suuria tarinoita ei enää ole. Luonto on raiskattu ja maailman tapahtumatkin ovat latistuneet vain turruttaviksi uutiskuviksi. Todelliset elämykset ovat kadonneet, mutta onneksi ovat elokuvat, jotka voivat viedä meidät näiden suurten elämysten ja illuusioiden maailmaan.

Jean-Jacques Annaud on kauniiden maisemien ja elämysten kuvittaja, joka on kuvittanut Heinrich Harrerin muistelmiin pohjautuvan ja tositapahtumiin nojaavan Seitsemän vuotta Tiibetissä, joka etsii sielun rauhaa karulta Himalajalta löytämättä kuitenkaan muuta, kuin kukkopojan "vaikeuksien kautta voittoon" kasvutarinan.

© 1997 Mandalay Entertainment

Eletään toisen maailmansodan aattoa. Heinrich Harrer (Brad Pitt) on itseään täynnä oleva itävaltalainen seikkailija, joka jättää odottavan vaimonsa kotiin ja lähtee Himalajalle valloittaaksen yhden sen korkeimmista huipuista. Yritys kuitenkin epäonnistuu ja Heinrich päätyy englantilaisten sotavankileirille, jolta hän lopulta pakenee.

Aikansa harhailtuaan Himalajalla kumppaninsa Peter Aufschnaiterin (David Thewlis) kanssa Heinrich päätyy Tiibetiin ja mystiseen Lhasan kaupunkiin, Dalai Laman kaupunkiin, johon vain harva ulkomaalainen on päässyt. Molemmat matkalaiset jäävät kaupunkiin. Peter löytää elämänsä Lhasasta ja Heinrichin kasvaa aikuiseksi ystävystyttyään nuoren Dalai Laman kanssa.

Hollywoodlaista historiaa

Seitsemän vuotta Tiibetissä -elokuvan tarina on vaikuttava. Se on suuri ja ainutkertainen kertomus siitä, miten itsekeskeinen nuorimies löytää karusta yksinkertaisuudesta itsensä ja sielunsa ja alkaa etsiä elämäänsä. Heinrich Harrer on todellisuuden henkilö siinä missä Dalai Lamakin. Täten elokuva luisuukin pakosta historiallisen eepostelun tielle yrittäessään kuvata toisen maailmansodan vaiherikkaita aikoja kuin kauniisti kuvitettu historian kirja. Tiibetin valloitus ja neitseellisen kulttuurin kohtaama tragedia kehystetään raa’asti jylhien maisemien kauneuteen ja päähenkilön härskiin sankariuteen.

Elokuvan henkilökuvat jäävät ontoiksi. Harrerin löytöretki itseensä tuntuu tyhjänpuhuvalta, mikä johtunee siitä, että tieto Harrerin todellisesta natsitaustasta tuli julkisuuteen vasta elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen kesällä 1997. Elokuvan tekijät yrittivät vakauttaa todellisuuden uskottavuutta lisäämällä elokuvaan jälkikäteen muutamia natsitaustaa selittäviä repliikkejä, mutta turhaan. Harrerin todellisen vakaumuksen muuttumisen vaikuttavuus jää elokuvassa näyttämättä toteen. Heinrich Harrer jää valkokankaalla vain Brad Pittin tulkitsemaksi kiukuttelevaksi ja yltiöpäiseksi seikkailijaksi.

Kun Tiibetin uskonnollinen (ja myös poliittinen) johtaja, Dalai Lama kuvataan elokuvassa lähinnä tapakulttuuriin kahlehdittuna uteliaana ja pikkuvanhana poikasena, joka haluaa katsella elokuvia ja oppia suuren maailman ihmeitä, niin elokuvalta tuntuu putoavan pohja jo erilaisen kulttuurin, vapauden ja ihmisoikeuksien puolestapuhujanakin. Silti elokuvan arvoa suuren yleisön silmissä ei pidä vähätellä Tiibetin miehityksen epäoikeudenmukaisuuden esilletuojana. Hollywood voi tehdä myös hyvää nostaessaan esille ja tietoisuuteen tällaisia epäkohtia, jos kohta Hollywood tekeekin sen välillä varsin kyseenalaisilla viihteellistämisen keinoilla.

Kauniisti vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta

Seitsemän vuotta Tiibetissä ei vaivaudu tarkastelemaan Tiibetin kansaa ja sen kulttuuria, buddhalaisuutta ja filosofiaa kovinkaan moniulotteisesti. Tiibetiläiset ovat vain hassuja ja eksoottisia olentoja, joilla on metkoja tapoja. Länsimaisen kulttuurin edustaja on heihin nähden täysin ylivertainen. Se todellinen Tiibetin buddhalaisille ominainen pasifismi ja elämän kunnioitus jätetään toisarvoiseksi. Tärkeämpää on pällistellä miten tiibetiläiset keräävät matoja pois vahingoittumasta elokuvateatterin rakennustyömaan melskeistä. Länsimaista elokuvan katsojaa ei tarvitse saada ymmärtään erilaista kulttuuria ja elämän kunnioitusta, vaan ihmettelemään eksoottista elämän menoa ja ihastelemaan niitä sankareita, jotka uskaltautuvat tuohon maailmaan ja jotka vasta länsimaisen kulttuurin taakse jätettyään kykenevät löytämään itsensä.

Ohjaaja Jean-Jacques Annaudin tavaramerkki on jylhien ja lumoavan kauniiden maisemien sujuvan maalaileva kuvaaminen, kuten on esimerkiksi nähty hänen aikaisemmissa elokuvissaan Ruusun nimi (The Name of the Rose, 1986) ja Karhu (The Bear, 1989). Seitsemän vuotta Tiibetissä onkin hämmästyttävän upea maisema- ja miljöökuvaus. Ilman vaikuttavaa visuaalista loistoa elokuva olisi jäänyt varsin mitäänsanomattomaksi spektaakkeliksi. Vaikka elokuvan tarina on voimakas, se harhailee liikaa Harrerin sädekehän ympärillä kyetäkseen löytämään sitä taianomaista ja elämää suurempaa lumoa. Kauniit maisemakuvaukset aina hienostunutta valonkäyttöä myöden edesauttavat katsojaa seuraamaan pitkälti yli kaksituntista elokuvaa, mutta onttoudelta se ei elokuvan tarinaa pysty pelastamaan. Varsinkin ahtaassa televisioruudussa, kun elokuvan visuaalisuus kohtaa inflaationsa, naivistinen tarina irvistää katsojan silmiin jo häiritsevän paljon.

Jylhät maisemat, neitseellinen luonto, eksoottinen kulttuurimiljöö ja eräs maailman historian käännekohdista takaavat kokemuksen arvoisen elämyksen, jolta ei kuitenkaan tule odottaa tavallista sankaritarinaa suurempaa sanottavaa. Paremmin nuoren Dalai Laman löytää Martin Scorsesen Kundunista, sillä Seitsemän vuotta Tiibetissä on etsimistä ja etsimistä, mutta silti sielun harmonia Himalajalla jää löytämättä.