K-Pax kotikatsomo

Prot (Kevin Spacey) sanoo tulevansa toisesta maailmasta. Sieltä, missä ei tarvita lakeja tai juristeja ja missä Telluksen varhaisen evoluution vaihe on ohitettu, ja kaikki tietävät, että jokainen voi parantaa itse itsensä. Tuo paikka on Lyyran tähtikuviossa, tuhannen valovuoden päässä sijaitseva planeetta nimeltä K-Pax. Prot saapuu Maahan, kertomansa mukaan valoenergian avulla ilmestyen auringon kultaamana rautatieasemalle New Yorkissa. Pian hän päätyy kuitenkin Manhattanin Psykiatrisen Instituutin asiakkaaksi, kuten kuka tahansa itsekseen hymyilevä ja poliiseille satuileva yhteiskunnan uhka.

Protin saa potilaakseen uralleen omistautuva psykiatri Mark Powell (Jeff Bridges), joka vakuuttaa tylsänä amerikkalaisena peruskaverina. Mark ottaa Protin päänsisäiset maailmat niin henkilökohtaisesti, että hänen barbie-perheensä barbeque-hetket jäävät paitsioon. Vaimon maailmanjärjestys sotkeentuu, kun ura-iskä ei tule päivällisaikaan kotiin ja prinsessapukuiset lapset järkyttyvät, kun sama mies pohtii keskellä yötä, mistä Protin tapauksessa oikein on kyse: kuka hän oikeasti on ja mistä peräisin.

Ohjaaja Iain Softley ei ole juurikaan uskaltanut ottaa riskejä. Näyttelijöiden välille ei tunnu syntyvän yhteyttä, ja katsojan tunteisiin yritetään vedota niin kliseisillä kikoilla, että hahmot jäävät etäisiksi ja viehättävä aihe lentää kaaressa hukattujen mahdollisuuksien jätesankoon. Visuaaliset leikittelyt, joilla ilmeisesti halutaan korostaa maailmamme muotojen loogista kauneutta ja itsestäänselvyyksien ainutlaatuisuutta, tuntuvat jotenkin irrallisilta ja elokuvalliseen muotoon pakottamiselta. Yhteiskuntakriittisyys jää elokuvassa vihjauksien tasolle, vaikka aihe antaisi mahdollisuudet pisteliääseenkin kommentointiin.

Ilmeisen hyvää tarkoittavan ja humaaniin syvällisyyteen pyrkivän elokuvan alkuasetelma on lupaava. Kuka on todella hullu, ja millä perusteella joku voidaan eristää yhteiskunnasta laitokseen? Vielä kiinnostavampaa olisi pohtia, mikä on totta ja todellista - mikä puolestaan vain tuntuu olevan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan saa sijaa stereotyyppien toistaessa elokuvahistorian oivalluksia toisiaan parantavista potilaista, hämärtyvistä potilas-lääkäri-suhteista ja maailman pahuuden heijastuksista hoitolaitoksen asukeissa. Jo sellaisista elokuvista kuin Fisher King ja Yksi lensi yli käenpesän tutuksi tullutta teemaa toistetaan ärsyttävän orjallisesti. Tarkoituksena on ilmeisesti ollut rakentaa kaksi yhtä mahdollista loppuratkaisua, mutta ristiriitaisuudet ja juonen epäloogisuudet sotkevat pakkaa liikaa, ja tekevät itse asiassa molemmista vaihtoehdoista epäuskottavia.

K-Pax vaikuttaa välillä ovelalta, mutta "sen jonkin" puuttuessa kokemus jää valjuksi. Yhteiskunnan instituutioiden pelko ja niiden näkeminen suurimpana uhkana kapitalistiselle yksilönvapaudelle ei liiemmin vavisuta vanhalla mantereella, jossa arvoja ja moraalia ohjailevat muutkin kuin markkinavoimat, ja rajoittavat tekijät voidaan kokea myös vapauden lisääjinä. Voisivatkohan ihmisten oman toiminnan synnyttämät ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävät järjestelmät olla jopa hyödyllisiä tämän planeetan todellisuudessa, kunnes saavutamme k-paxilaisten ymmärryksen tason?