K-Pax valkokangas

K-Pax on Lyran tähtikuviossa tuhottoman kaukana täältä sijaitseva planeetta. Kevin Spaceyn esittämä, Protiksi itseään kutsuva miekkonen ilmoittaa K-Pax-nimisen elokuvan alussa newyorkilaisella juna-asemalla olevansa sieltä kotoisin. Mies roudataan yksin tein manhattanilaiseen psyykkiseen instituuttiin. Prot ei suostu sielläkään tinkimään kannastaan, vaan osoittaa päin vastoin niin tarkkaa tietämystä K-Paxin asioista, että sellaista voi olla vain huippuastrologilla tai...

Jeff Bridgesin sinnikäs terapeutti Mark Powell ottaa Avaruus-Kevinin ongelmat henkilökohtaisesti. Perheonneaan uhmaten hän omistautuu sen selvittämiselle, mikä valtava trauma on saanut miehen mielen näin sekaisin. Varsinainen jännite on tarkoitus syntyä Markin sisimmässä kasvavasta jäytävästä epäilystä, että Prot ihan oikeasti on valonnopeudella matkaava avaruusmies.

Muun muassa raikkaan Beatles-leffa Backbeatin ohjannut Iain Softley on nyt laitettu veivaaman niin siirappista huttua että hirvittää. Markin kevyesti rakoilevaan perheeseen tai Protin kohtaloon ei pääse muodostumaan varsinaista tunnesidettä. Bridges yrittää parhaansa, mutta keskiluokkainen perus-Marko on toivottoman epäkiinnostava tyyppi. Aurinkolasiensa takana lymyilevä Spacey ei onnistu hetkeäkään vakuuttamaan katsojaa Protin suunnattomasta karismasta, johon tarinamaailmassa tuntuvat kaikki lankeavan. Tunteellisen ja eksentrisen Protin on tarkoitus saada Mark ja katsoja mietiskelemään tohtorin urakeskeisen elämäntyylin vahingollisuutta, mutta koska fokus on Markin yrityksessä parantaa Prot, tehdä tästä taas normaali, ei näin pääse käymään

Filmin tyylilajiksi on niin selkeästi valittu emotionaalinen paisuttelu, että on aika helvetin helppo arvata, mistä päin Protin pääkopassa tuulee. Traagisuutta haetaan perhekuvioiden kautta, mutta elävää ihmistä varsin etäisesti muistuttavien henkilöhahmojen menneisyydestä, nykyisyydestä tai tulevaisuudesta ei pahemmin jaksa kiinnostua.

Usein kriitikko narisee juonen "epäuskottavuudesta" kuin ei muuta keksi. En väitä, että asioiden täytyisi filmillä noudattaa arkielämän logiikkaa, mutta K-Paxin tarina on poikkeuksellisen aukkoinen. Pyrkimys on ilmeisesti ollut rakentaa kankaalle kiinnostava kahden erilaisen, toisensa poissulkevan todellisuuden konflikti. Protin kyvyistä ja tiedoista saadaan niin paljon ristiriitaista, irrationaalista tietoa, että siinä olisi erikoisagentti Mulderkin hämillään. Hollywood-konventioiden mukaisesti konflikti selitetään lopussa pois. Tarkoitus varmaan on, että epälooginen aines jäisi jotenkin luovasti kaihertamaan katsojan sisällä. Efekti on pelkästään ärsyttävä filmissä, joka kaikessa muussa luottaa tavanomaisuuteen ja laskelmointiin.