Kyyhkyn siivet valkokangas

Henry Jamesin romaaniin perustuva Kyyhkyn siivet / The Wings of the Dove on samankaltainen ihmissuhderetostelueepos niin kuin muutkin aiemmat hänen kyhäelmiinsä perustuneet elokuvat, kuten The Portrait of the Lady. Ne jakavat varmasti katsojakunnan kahtia kuin tulikuuma veitsi voin - eräiden mielestä silkkaa ajanhukkaa ja toisten mielestä syvää tunnetason ja intohimon ruodintaa. Eli jälleen kerran on "hauska" seurata, miten aristokraatit tunne-elämöivät ikäväänsä ja tuskaansa, kun ei ole rahaa, mutta on palvelijoita eikä tarvitse tehdä työtä. Huokaillaan vaan pitkästyneenä kutsuilla ja muikuillaan snobbarien perään. Kenellekään ei tule mieleen sitä, että työtä tekemällä ei enää riitä energiaa sotkea elämäänsä kaiken maailman paskan puhumisella ja jonninjoutavalla juoruskelulla.

Lontoo 1900-luvun alussa. Kate Croy (Helena Bonham Carter) on älykäs nuori nainen, joka löytää itsensä puun ja kuoren eli järjen ja sydämen asioiden välistä. Äitinsä kuoleman jälkeen hänet on ottanut huostaansa rikas täti, Aunt Maude (Charlotte Rampling), joka yrittää järkätä naispoloiselle järkiavioliittoa limaniskaisen Lordi Markin (Alex Jennings) kanssa. Kate on kuitenkin rakastunut vasemmistolaistautia potevaan lehtimieheen Melton Densheriin (Linus Roache), mutta täti matami ei tätä rakkautta kuitenkaan hyväksy uhaten sulkea rahahanat. Siinä sivussa Kate ystävystyy rikkaan, mutta kuolemansairaan Millie Thealen (Alison Elliot) kanssa. Millie kuitenkin ihastuu Meltoniin ja Kate haluaa sympatianpuuskassaan (=rahanhimossaan) järkätä asiat niin, että Melton suhteilisi Millien kanssa, koska tämä miehestä niin kovasti tykkää. Niin sitä mennään Venetsiaan toteuttamaan kolmiodraamaa, mutta homma ei tietenkään suju niin kuin Kate on kierossa päässään suunnitellut. Ovatko hänen suunnitelmansa lopulta rakkaudella vai rahanhimon vallassa vai itsekkyyden ympäröimänä mietittyjä?

Jokainen katsoja arvottaa elokuvan itse

Iain Softleyn elokuva on hyvin näytelty, hyvin käsikirjoitettu, hyvin kuvattu ja hyvin lavastettu - mistään säväyttävästä ei kuitenkaan voida puhua. Tarina on sinänsä tietyssä mielessä surullisen kaunis ja ironinenkin, mutta näiden kriteerien yli ei mennä. Kyyhkyn siivet jää siis varsin keskinkertaiseksi teelmykseksi kuivaksi puserretusta "vain yksi yö" -aiheesta. Aristokraattien huokailuja ja ihmissuhdepuinteja on ainakin minusta nähty aivan tarpeeksi. Olen aiemmin sanonut, että John Woon elokuvista ei halutessa löydä kunnon sisältöä ja samaa voi sanoa Kyyhken siivet -elokuvan tapaisista teelmyksistä. Siinä missä Woo tarjoaa "sisällöttömyyden" vastapainoksi koreografioitua väkivaltaa, niin Softley ja kumppanit tarjoavat puuteroitua sosiaalipornoa ja tirkistelyä. Riippuu jokaisen katsojan omasta vaa’asta, miten haluaa näkemyksiään näistä elokuvista painottaa. Helmasynti on kuitenkin se, että toisen tuomitsee.

Henry Jamesin romaanien ja vastaavien ystäville Kyyhkyn siivet on hyvä ja katsomisen arvoinen elokuva. En halua sitä moittia sen takia, ettei se minuun oikein kolahtanut - hiton hyvää ja tervetullutta näytelmäelokuvaa sinänsä. Joka tapauksessa ihmismielen liikkeet ovat mielenkiintoisia ja arvaamattomia. Laadukkaat brittinäyttelijät, kuten Helena Bonham Carter (A Room with a View, Howard’s End) ja Linus Roache (Priest), tekevät elokuvasta jo sellaisenaan arvokkaan katsomiskokemuksen. Lopullinen arvottaminen riippuukin sitten katsojasta itsestään - koska tekijätiimin osalta ensimmäistäkään moitteen sijaa on vaikea löytää. Ehkä siinä onkin elokuvan suurin vahvuus. Kyse on erilaisista katsomiskokemuksista ja tulkinnoista.