Frank Miller´s Sin City kotikatsomo

Sarjakuviin pohjautuvia elokuvia on viime vuosina tuotettu liukuhihnalta. Harva tekeleistä on onnistunut olemaan erityisen kiinnostava. Sin City on poikkeus säännöstä. Se ei ole sarjakuvaan pohjautuva elokuva, vaan pikemmin sarjakuvaa elokuvana. Satunnaisten väriläikkien koristama graafisen mustavalkoinen maailma ei kuitenkaan maistu painomusteelle.

Robert Rodriguezin (Desperado, Once upon a time in Mexico) ohjaama Sin City on uskollinen Frank Millerin alkuperäiselle raadolliselle sarjakuvamaailmalle. Millerin vahva yhteistyö Rodriquezin kanssa näkyy etenkin sarjakuvaa hyvin mukailevasta visuaalisesta ilmeestä. Myös vierailevana ohjaajana toimivan Tarantinon kädenjälki on näkyvissä. Sin Cityn verta lainehtivilla kaduilla naiset ovat tappavan kauniita, pahikset perverssin julmia, eivätkä sankaritkaan kovin hyviä ole.

Elokuva koostuu kolmesta tarinasta, jotka pohjautuvat kukin erillisille sarjakuva-albumeille (Sin City, The Big Fat Kill ja That Yellow Bastard). Kolme erillistä tarinaa nivoutuu toisiinsa nitisevin liitoksin, eikä kerronta ole kronologisen selkeää. Graafinen teos ei pyrikään todellisen maailman realistiseen jäljentämiseen. Sin City on sarjakuvaa valkokankaalla, ja sen kyyninen maailma lämmittää sekä film noirin ystävän että sarjakuvafanaatikon mustaa sydäntä.

Sin Cityä on ylistetty sen saavuttamasta visuaalisesta loistokkuudesta. Elokuva on toteutettu digitaalisesti kuvaamalla näyttelijät vihreää taustaa vasten ja lisäämällä tapahtumapaikat jälkikäteen. Rodriguez halusi tekniikallaan visuaalisen tyylin lisäksi parantaa näyttelijöiden suorituksia, kun he keskittyisivät ympäristön sijaan pelkästään suoritukseensa. Sin Cityn rujon maailman rakentamiseen tekniikka sopiikin kuin nenä päähän.

Elokuvasta joko pitää tai sitten ei – "ihan kivaksi" sitä ei voi määritellä. Mustavalkoinen keinomaailma, tyylitelty näyttelijäntyö ja tarinan groteskius voidaan kokea joko vieraannuttavina tai puoleensa vetävinä. Joka tapauksessa totuttelu Sin Cityn visuaaliseen maailmaan vie oman aikansa. Kun muotoon ja kerrontaan tottuu, tuntuu kuin olisi imaistu sarjakuvan sivuille.

Meno on raakaa. Rujo meininki voisi olla liian rankkaa katsella realistisemmassa kuvaustyylissä. Veri roiskuu ja irtojäsenet sinkoilevat Sin Cityn paatuneiden asukkien ottaessa mittaa toisistaan. Raakuuksia vaimentaa niiden liioiteltu tyyli – sarjakuvassa verikin on vain painomustetta paperilla. Katsoja ei koe näkevänsä todellista väkivaltaa.

Näyttelijöistä mieleen jäävät etenkin konnana nähtävä Mickey Rourke ja kyynistä kyttää esittävä Bruce Willis. Elijah Wood ottaa etäisyyttä Frodoon mielipuolisena kannibaalina. Vaikkakin kaupungin kujat vilisevät tunnettuja nimiä, on Sin City elokuva, jossa tähtenä ei loista kukaan yksittäinen stara. Huomion saa huolella rakennettu hypnoottisen synkkä kaupunki. Film noirista synkeän mentaliteettinsa lainannut elokuva on korruptoituneen kaupungin groteski painajainen. Kaupungin pimeillä syrjäkujilla vastaan voi tulla mitä tahansa – paitsi toivoa.