Frank Miller's Sin City valkokangas

Legendaarinen sarjakuvapiirtäjä Frank Miller on varmasti tyytyväinen Sin Cityn esteettiseen lopputulokseen. Yhdessä Robert Rodriguezin kanssa he ovat saaneet elokuvan visuaalisen puolen toimimaan loistavasti. Sarjakuviin perehtymätön näkee uutta, erilaista ultra-noiria. Millerin tyylin tunteva arvostaa autenttista kuvamaailmaa.

Sin City antaa enemmän katsojalle, joka ei ole tutustunut Millerin kertomuksiin. Itsenäiset sarjakuva-albumit on elokuvassa kaikki lyöty samaan pakettiin. Yksittäiset tarinat kärsivät ja Millerin Sin Cityjen toistuvat ainekset näyttäytyvät selvemmin. Elokuvasta tulee pitkä erilaisten kidutusmuotojen ja kymmenien henkilöhahmojen esittely sekä loppumaton voice over -monologi. Rodriguezin tehtävä olisi voinut onnistua huonomminkin. Juonilinjat on saatu nivottua toisiinsa, mutta puutuminen uhkaa silti.

Marv (Mickey Rourke) metsästää Goldien (Jaime King) tappajaa. Dwight (Clive Owen) tekee kohtalokkaan tapon, ja joutuu peittelemään jälkiään. Hartigan (Bruce Willis) menee vankilaan suojellakseen Nancya (Jessica Alba).

Millerin sarjakuvat ja elokuvan voi nähdä vahvasti amerikkalaista yhteiskuntaa kritisoivana. Sin Citystä ei löydy ainuttakaan hyvää ihmistä. Kaikki ovat lahjottavissa, rahalla voi ostaa mitä vain. Isot porhot voivat harrastaa mitä tahansa perversioita kenenkään uskaltamatta puuttua vääryyksiin.

Sin Cityn kidutusorgiat voi tulkita myös erilaisessa kontekstissa, jos ne liitetään vaikkapa amerikkalaisten toimintafilosofiaan Irakissa ja Quantanamossa. Kidutus on Sin Cityn antisankareille täysin luonnollinen tapa hankkia tietoa ja päästä päämäärään. Erittäin raa’alla väkivallalla aiheutettu tunnustus ei nostata minkäänlaisia tunnontuskia.

Mickey Rourke ja Bruce Willis esittävät hyvin kehäraakkeja, koska ovat sellaisia oikeassa elämässäkin. Clive Owen osoitti jo Kuningas Arthurissa (2004) ettei sovi minkäänlaiseen koviksen rooliin.