Paluu syntiseen kaupunkiin

Frank Millerin ura sarjakuvataiteilijana on ollut ristiriitainen ja 1980-luvun jälkeen pitkälti laskusuuntainen mitä taiteellisiin arvoihin tulee. 1990-luvulla nähtiin Millerin viimeinen laajemmin merkittävä ja vaikuttava teossarja, kun Miller yllätti yleisönsä mustavalkoisilla, vahvasti tussatuilla rikostarinoilla syntisestä Sin Citysta ja sen traagisen dramaattisista asukeista.

Sin City: A Dame to Kill ForUsean albumin mittaiseksi paisuneesta Sin Citysta syntyi myös samanniminen elokuva vuonna 2005, joka oli visuaalisuudessaan ja intensiivisyydessään hyvin vaikuttava. Film noirin perintö lyötiin niin överiksi ja niin synkeäksi, että parempi termi olisi ultra noir. Episodimaiselle elokuvalle piti tulla jatkoa jo aiemmin, mutta erinäisten syiden takia toisen Sin City -elokuvan vuoro on vasta nyt.

Frank Millerin Sin City: A Dame to Kill For nivoutuu luontevasti aiempaan elokuvaan sekä tarinallisesti, toteutukseltaan että tyyliltään. Mustavalkoisuus yhdistettynä väreihin on edelleen tehokasta, paljon tehokkaampaa kuin Millerin teoksiin perustuvissa 300-elokuvissa, joissa vastaava esitystapa täydessä värikylläisyydessä ja tahattoman koomisessa homoeroottisessa kontekstissa vaikutti lähinnä huvittavalta ja ulkokultaiselta efekteillä mässäilyltä eikä luontevalta tyylikeinolta.

Sin City: A Dame to Kill ForTermi graafinen väkivalta on ylikäytetty ja väärinkäytetty, mutta Sin Cityssa väkivalta on kirjaimellisesti graafista, kun toisinaan veriteot näytetään mustavalkoisina silhuetteina ja ihmisistä vuotava veri voi olla valkoista kuin tussilla piirrettyä.

Kontrastit toimivat ja lisäävät elokuvan tarkoituksellista kärjistyneisyyttä ja tunnelmaa, jossa kohtalokkaat naiset ovat todella kohtalokkaita ja miehet kivenkovia. Härskin voittamaton Marv (Mickey Rourke) sekä naisten pauloihin joutuva moniongelmainen Dwight (Josh Brolin) ovat katujen nuhjuisia ritareita, kuin ristisiitos Raymond Chandlerin teoksista ja steroiditehtaan hormonihirviöistä. Marvin mukanaolon voi perustella sillä, että osa tarinoista sijoittuu ajallisesti ennen ensimmäisen elokuvan Marv-tarinankaarta, jossa Marvilla oli omiakin ongelmia.

Vaikka alastomuutta perustellaan viihde-elokuvissa usein taiteellisuudella, niin harvoin se sitä varsinaisesti on. Sin City kakkosessa kohtalokkaan kaunottaren Ava Lordin (Eva Green) alastomuus on joka kohtauksessaan perusteltua, sillä Avalle seksi ja alastomuus ovat osa valtapelejä ja teatteria, jota hän esittää eri rooleissaan miehille, jotka yksi toisensa jälkeen lankeavat hänen pauloihinsa.

Sin City: A Dame to Kill ForUhkealla ranskattarella Eva Greenilla on paitsi mitä näyttää, myös eurooppalainen, luonnollisempi suhtautuminen alastomuuteen kuin amerikkalaisilla kollegoillaan. Ei sikäli, että kahden lapsen äidin Jessica Alban pitäisi ehdoin tahdoin kiskoa puseroa pois, mutta onhan se tarinan kannalta hieman huvittavaa, että koko syntisen Sin Cityn kuuluisimman strippibaarin kaikkein seksikkäin strippari on lavallakin koko ajan täysissä pukeissa.

Parista pidemmästä päätarinasta ja parista lyhyemmästä, hahmoja ja Sin Cityn maailmaa täydentävästä pienemmästä episodista koostuva elokuva on rakenteeltaan ehjempi kuin ensimmäinen elokuva, mutta toisaalta uusi teos on hyvin paljon riippuvainen aiemman elokuvan juonista, henkilöhahmoista ja tapahtumista. Osaa tarinoista ei ole tarkoitettu itsenäisiksi kuten strippari-Nancyn tarinaa, kun taas Ava Lordin tapaus toimii sellaisenaankin.

Sin City: A Dame to Kill ForSynkkien konnien ja viekkaiden vamppien maailmassa on myös jokunen elementti, joka sopii kokonaisuuteen heikommin. Slummien valtiattaret eli poliisejakin muitta mutkitta murhaavat aseistetut teinimutanttininjahuorat ovat edelleen vähän yliampuvia. Millerin naisninjafetissiä tyydyttävä voittamaton Miho (Jamie Chung) vie myös turhan paljon huomiota Dwightin ja Avan lopullisesta kohtaamisesta, vaikka hahmossa omaa mystiikkaansa onkin.

Jos ensimmäinen Sin City kiinnosti tai kiehtoi, niin sitä tekee myös toinen. Sin City: A Dame to Kill Forin tapauksessa myös 3D-versio on kerrankin jollain lailla perusteltu. 3D-formaatti ei ole välttämätön, mutta osassa kohtauksia tyylitelty sarjakuvamaisuus yhdistettynä kolmiulotteisuuteen toimii yllättävänkin hyvin, eikä siitäkään ole haittaa, että 3D tummentaa ruutua, koska elokuva on pääosin mustavalkoinen kovia värikontrasteja lukuun ottamatta.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 6 henkilöä


Powered by Preview Networks