Frank Miller's Sin City valkokangas

Viinahuuruisen käheät miehet Mickey Rourke ja Bruce Willis esiintyvät viimein samassa elokuvassa. Habituksessaan he hehkuivat samaa valoa 1990-luvun alussa. Moottoripyöräjutussa Harley Davidson ja Marlboro-mies Rourke näytti Willisiltä, Viimeisen partiopojan häviäjämaailmassa Willis puolestaan Rourkelta. Sin City ilmestyy hetkellä, jolloin valomiekkatarinoiden tarharyhmä on tallonut särmätoiminnan lähes elävältä. Rourken ja Willisin kaltaisten heppujen ja heidän pätkiensä olemusta on tullut sellainen "kova ikävä", johon voi vastata vain särisevällä sähkökitaralla. Kovat kundit eivät tanssi rokkia, vaan hengittävät sitä.

Sin Cityssä ohjaaja Robert Rodriguez on yhteistyössä sarjakuvataiteilija Frank Millerin kanssa luonut mustavalkoisen, vain paikoin väreissä välähtelevän kuvamaailman. Elokuvassa eletään ympärivuorokautisen pimeyden verhoamassa kaupungissa, jossa ollaan yksinäisen sielun miehiä, ryypätään, poltetaan, otetaan ja vedetään turpaan, syödään särkylääkkeitä, kuolataan strippareita ja rakastutaan siihen yhteen hyväsydämiseen prostituoituun. Sin Cityä on useassa yhteydessä luonnehdittu vuoden tyylikkäimmäksi elokuvaksi. Että näin.

Rodriguez käyttää viimeisintä digitaalitekniikkaa ja tehosteita yllättävän tunnelmallisella tavalla. Fiilis syntyy saastaisista kaduista, karuista jätkistä ja jumalattoman jumalaisista naisista, jotka hehkuvat kuin katulamput. Rodriguez ja Miller matkaavat tummanpuhuvan sarjakuvatunnelman, mustan elokuvan ja kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden kauneimpiin perinteisiin sekä katu-actionin viimeisiin aikoihin, jolloin Hollywoodin nurkilla tapahtui vielä jotain hauskaa.

Pulp Fictionin hengessä Sin City jakautuu kolmeen erilliseen päätarinaan. Niistä jokaisen johtomotiivina on rakkaudessa katkeroituneen miehen kosto. Rakenne on pirstaleinen ja tapahtumat räikeitä. Pulpin tapaan henkilö saattaa kuolla kesken elokuvan ja ilmestyä lopussa uudelleen kuvan keskiöön. Maestro Tarantino on ohjannut Sin Cityyn jakson, jossa kuollut mies (Benicio del Toro) lepää autossa ja alkaa yllättäen puhua harhaiselle kuskille (Clive Owen). Del Toron koristessa sekavia hänen vaurioitunut päänsä heiluu "kuin Pez-automaatti" johtuen syvästä miekan aiheuttamasta kurkkuviillosta. Hieno juttu.

Kokonaisvaltaisena työpanoksena Sin City on kuitenkin Rodriguezin hetki. Hän ohjaa, kuvaa, leikkaa, vastaa visuaalisista efekteistä, kykenee hallitsemaan lähes kaikkea paitsi musiikkia. Erityisesti elokuvan viimeisestä episodista voi havaita Sin Cityn yskivän Rodriguezin omissa sävellyksissä.

Rodriguez siis työskentelee periaatteella yhden miehen show. Hän on vaikeuksissa Hollywood-liittojen kanssa, jotka vaativat kuvauspaikoille mitä kummallisimpien ammattinimikkeiden kantajia. Hänessä nähdään oikeaa asennetta. Hänen dvd:nä levinneet 10 minute film school -ohjelmansa ovat huippusuosittuja, koska niissä neuvotaan, kuinka tehdä halvalla kalliin näköisiä elokuvia. Tarvitaan digitaalikamera ja tietokone. Sin City kuvattiin diginä ja lähes kokonaan vihreää taustaa vasten – kaupunkimaisema luotiin myöhemmin näyttelijöiden ympärille. Rodriguezin näppäryyttä ilmentää muun muassa se, että eräillä näyttelijöillä on yhteisiä kohtauksia huolimatta siitä, etteivät he koskaan tavanneet kuvauspaikalla. Empiren ja Sight and Soundin tyylisissä lehdissä Rodriguez julistaa innolla filmimateriaalin kuolemaa, tietokoneistetun elokuvan tekemisen mallia: "That’s the only way." (Sin City on Tarantinon ensimmäinen hyppäys tälle alueelle.) Rodriguezin pälpätys on myös pinnallista Materiaalia voi tietenkin kuvata mielin määrin satoja tunteja ja tietokoneen editorilla voi leikkiä vapaasti, mutta tähän mereen on helppo kadota. Kevyen välineistön keskellä unohdetaan, että elokuva myös vaatii ajattelua ja pitkällistä harkintaa. Sitä paitsi digitaalikameralla syntyy yhä pääasiassa luotaantyöntävää jälkeä. Lisäksi Sin Cityn onni on se, että sillä ei ole mitään sanottavaa ihmisistä

Ei sen vakavampaa. Nimittäin Desperadossa ilmennyt vimma ja liike, rytmin hallinta ja huumori katosivat kymmeneksi vuodeksi Rodriguezin roskaelokuvissa, mutta jalostuvat näyttävästi Sin Cityssä, joka toimii mainiosti omilla ehdoillaan.

Kovin kauas historiaan elokuva ei vie, mutta siinä on nostalginen ulottuvuutensa. Näyttelijävalinnoissa heijastuu Hollywood-toiminnan ohjaajien sukupolvenvaihdos. Roskavideoissa ja kaapelikanavilla kuluneet vanhat kunnon naamat kuulutetaan takaisin A-ryhmään. Rourken ja Willisin liepeillä tapahtuu Sin Cityssä monta miellyttävää jälleennäkemistä. Ajattelen esimerkiksi Blade Runnerin, Liftarin ja erityisesti Silmittömän raivon unohdettua hollantilaistähteä Rutger Haueria, joka tänä kesänä esiintyy vakuuttavasti paitsi Sin Cityn, myös Christopher Nolanin Batman Beginsin tähtikaartissa. Sin Cityssä astuu kuvaan myös Powers Boothe. Mimmit eivät tietenkään saa olla yli kolmekymppisiä, ainakaan kovin mielellään.

Koska Kati Sinisalo ehti jo Cannesin elokuvajuhlien yhteydessä avartaa Helsingin Sanomissa, että "seksismi lienee jees silloin kun se on cool", oletan elokuvan maistuvan ainakin kaikille "tyylitietoisille" ihmisille ja jätän asian sikseen.