Tanssii navien kanssa

James Cameronin Avatarista pöhistiin paljon ensi-iltansa aikoihin. Jotkut olivat jopa niin tohkeissaan, että julistivat teoksen peräti uudistavan elokuvan tekemistä ja kerrontaa. Nyt maallisemman dvd-julkaisun myötä pöhinä on laantunut. Hyvä niin, sillä viimeistään piskuinen tv-ruutu paljastaa, ettei Avatarista ole elokuvahistorian merkkipaaluksi.

Kotikatselussa visuaalisen attraktion lumo loistaa poissaolollaan. Se mikä isolla kankaalla ja kolmiulotteisena näytti vielä hienolta, pelkistyy tv-ruudussa Disney-piirretyksi. Elokuvan tarinamaailman ylöspano näyttää juuri niin keinotekoiselta, mitä se todellisuudessa on ollutkin. Vakavasti otettavassa tieteiselokuvassa tarinamaailma on uskottava ja vie katsojan mennessään vaikka mihin sfääreihin, mutta Avatarin Pandora-planeetta sinisine navi-asukkeineen painii samassa sarjassa tietokoneella tehtyjen dinosaurus-dokumenttien kanssa.

AvatarVisuaalisen lumon särkyessä jäljelle jäävä tarina ei jaksa kannatella kaksi ja puolituntista elokuvaa. Ideologisesti tärkeistä painotuksistaan huolimatta tarina on moneen kertaan kaluttua peruskauraa, jossa toiseuden ymmärtäminen tapahtuu päähenkilön oman subjektiivisen kokemisen kautta. Sotilas anoo palvelupaikakseen syrjäisen kolkan, jossa hän saa tehtäväkseen solmia yhteyden paikallisiin natiiveihin, jotta maiden haltuunotto sujuisi valloittajilta jouhevammin. Pian sotapojalle kuitenkin avautuu alkuasukkaiden elämän auvoisuus, hän menettää sydämensä villille tytölle ja on lopulta yhteisrintamassa alkuperäisasukkaiden kanssa taistelemassa pahoja valloittajia vastaan.

AvatarTällaisesta tarinasta kipattiin parikymmentä vuotta sitten Kevin Costnerin syliin kasa Oscareita elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990). Costnerin mammuttimainen eepos kantoi pitkälti siksi, että kuvakeikaroinnin sijaan elokuvassa paneuduttiin henkilöhahmoihin, joiden avulla yksinkertaiseen tarinaan rakennettiin riittävästi inhimillistä kosketuspintaa, johon katsojan oli helppo tarttua. Tätä kosketuspintaa Avatarissa ei ole nimeksikään, sillä henkilöhahmot ovat vain muutamilla vedoilla sutaistuja hahmotelmia, jotka rapisevat paperisuuttaan. Avatarissa tarinan kuljetusta ja hahmoja tärkeämpää on pysähtyä pällistelemään ihmeellistä Pandoraa ja painaa välillä toiminta-nappulaa. Tv-ruudussa nämä pällistely- ja pullisteluosuudet ovat vain pitkäveteisiä. Toki elokuva on aina ensisijaisesti tarkoitettu valkokankaalle, mutta hyvät elokuvat toimivat myös pienemmässä koossa, koska tällöin kuvallisen attraktion sijaan nojataan tarinaan.

James Cameronilta olisi odottanut myös enemmän innovatiivisuutta. Avatarin toteuttaminen kesti pitkään, koska Cameron odotti tekniikan kehittymistä. Tämä lupaili jotain ennen näkemätöntä. Avatarissa nähtävät ilmassa kelluvat vuoret ovat enemmän silmäkarkkia kuin elokuvaa uudistavaa innovatiivisuutta. Uransa alkupuolella hankkimiaan kannuksia Cameron ei nyt lunasta. Kengännauhabudjetilla tehty ensimmäinen Terminator (1984) lukeutuu NBF-scifin perusteoksiin ja oli oikeasti uraauurtava elokuva uudistaessaan tieteisdystopioita toiminnallisempaan suuntaan. Myös The Abyss -elokuvassa (1989) Cameron tavoitti syvyyden taian, vaikka itse tarina mahtuikin tulitikkuaskin kanteen. Kantavina voimina olivat niin toimivat henkilöhahmot kuin syvyyksien ennen näkemätön maailma.

AvatarAvatarin Pandora on mielikuvituksen tuotetta ja sellaiseksi kovin mielikuvitukseton. Jolleivät alkuperäisasukkaat, navit, olisi sinisiä ja metsässä vilistävät elukat muistuttaisi kovasti Ray Harryhausenin 1960-luvun stop-motion-kummajaisia, niin elokuvan voisi luulla sijoittuvan Amazonasin sademetsiin. Avatarin kiinnekohdat todelliseen maailmaan ovat tieteisteokseksi liian ilmeisiä.

AvatarTieteiselokuvan voimavara on käsitellä epäsuorasti sellaisia ajankohtaisia teemoja, joita on hankalaa tai epäsovinnaista käsitellä suoraan. Avatarin tematiikassa ei tällaisia piirteitä ole. Tarinan olisi voinut suoraan sijoittaa Amazonasiin, jossa kaivosyhtiöt anastavat intiaanien maita ja raiskaavat metsät ja maat rahankiilu silmissä. Miksi tämä piti kertoa jonkin Pandoran kautta, kun alkuperäisväestöjen sorto on laajalti tiedostettu ja historiankin kautta jo moneen kertaan käsitelty, mistä Tanssii susien kanssa on hyvä esimerkki. Elokuvan ideologia olisi saattanut moukaroida tajuntaa aivan eri tavalla, kun katsojana olisi ollut kiusallisen tietoinen siitä, että kyse on todellisesta sorrosta ja luonnonvarojen häikäilemättömästä riistosta, jotta läntiset kuluttajat saisivat halpoja hyödykkeitä. Tällainen aihe kaipaa suoraa käsittelyä eikä teepussifilosointia näennäisen tieteisskenaarion kautta.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 17 henkilöä