Avatar valkokangas

Spektaakkeliguru James Cameron on pantannut Avatar-scifielokuvaansa yli vuosikymmenen. Kyseessä ei ole ramppikuume maailman menestyneimmän elokuvan Titanicin (1997) jälkeen. Ei, Cameron on odottanut teknologian kehittymistä sopivalle tasolle ja siinä ohessa itsekin kehitellyt muun muassa 3d-kameroita. Avatarin näkemisen jälkeen tätä hautomista ei ihmettele. Päähahmot kun ovat olemassa pelkästään digimuodossa. Jos nämä diginäyttelijät eivät tuntuisi aidoilta ja luontevilta eivätkä saisi katsojassa aikaan tunnereaktioita, koko elokuva kaatuisi siihen.

Tämä puoli ei kuitenkaan ole elokuvan kompastuskivi, sillä visuaalisesti Avatar on huikea, täysin saumaton sekoitus oikeasti kuvattua ja tietokoneella luotua materiaalia. Jos ei tietäisi, että vihreää Pandora-planeettaa ja sen flooraa ja faunaa ei olisi oikeasti olemassa, ei tietokonemateriaalin olemassaoloa useasti huomaisikaan. Näyttelijäntyökin on tavallaan oikeaa, suoritus vain on tallennettu tietokoneelle ja sen päälle on maalattu digihahmo. Kaikki pienet eleet ja kasvojenliikkeet ovat mukana, minkä ansiosta kolmimetriset ja siniset na’vi-heimolaiset päähahmoina eivät töki yhtään. Alun jälkeen oikeiden ja diginäyttelijöiden sekoitukseen ei enää edes kiinnitä huomiota. Avatar voi sopivassa iässä oleville olla yhtä huikea kokemus kuin Tähtien sota (1977) ja Jurassic Park (1993) aikoinaan.

Lisäksi efektipainotteisuus ei luultavasti ole kahlinnut kameratyöskentelyä ja sitä myötä kuvakerrontaa laisinkaan, sillä kamera liikkuu äärimmäisen sujuvan tuntuisesti kautta elokuvan. Efekti-sanan käyttö on itseasiassa vähättelevää, sillä nyt on kyse paljon enemmästä kuin silmänkarkista, sen verran oleellinen osa elokuvan toteutusta tietokoneluomukset ovat. Samaa voi sanoa 3d:stä – sitä ei käytetä missään vaiheessa itseisarvoisesti.

Teknisesti Cameron on siis edelleen onnistuneesti edelläkävijä. Eikä hän taitojaan kertojana ja toimintakohtausten ohjaajana ole menettänyt – elokuvan kolmas näytös on jumalallisen sujuvasti rytmitetty ja leikattu. Tarina ja monet hahmot ovat kuitenkin jääneet hahmotelman tasolle, mikä syö kokonaisuutta. Toisaalta lähes kolmituntinen elokuva ei tunnu liian pitkältä, mikä kertoo paljon Cameronin ammattitaidosta.

Elokuvan pääosassa on pyörätuoliin sidottu ex-sotilas Jake Sully (Sam Worthington), joka saa mahdollisuuden uuteen elämään veljensä kuoleman jälkeen. Jake kun on geneettisesti identtinen veljensä kanssa, ja Pandora-planeetalla odottaa tätä varten tehty avatar, sijaiskeho, johon Jaken mieli voidaan siirtää. Tämä keho on muokattu muistuttamaan planeetan alkuperäiskansaa, na’veja, jotka asuvat pahan kaivosyhtiön havitteleman mineraalin päällä. Avatarien avulla voidaan näin päästä selville na’vien ajatuksista. Tietysti kyseessä on tarkoituksella suoraviivainen ja sadunomainen, jopa paatoksellinen hyvä–paha-asetelma alkuasukkaineen ja lehmipoikineen.

Tarinan jämähtäessä alun jälkeen paikoilleen soljuvat yksittäiset kohtaukset silti sujuvasti eteenpäin, ja Cameronin luoman maailman yksityiskohtaisuus ja toimivuus viehättävät. Jaloihin villeihin sortumisen ja tökerön kertojanäänenkin voisi vielä antaa anteeksi, jos hahmoihin olisi panostettu enemmän. Pahimpana esimerkkinä on Giovanni Ribisin esittämä kaivosyhtiön siviilipomo, joka on pahvisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Samaa kastia periaatteessa on myös Stephen Langin paha eversti, mutta tässä tapauksessa näyttelijä soittaa sen yhden nuottinsa sellaisella vimmalla, että pääsee voiton puolelle.

Kun vaakakuppiin laittaa elokuvan hyvät ja huonot puolet, painavat huonot puolet jonkin verran, mutta hyvät puolet paljon enemmän. Avatar tulee nähdä nimenomaan valkokankaalta. Jää nähtäväksi, miten elokuva jää elämään, kun sen mukanaan tuomat asiat ovat arkipäivää spektaakkeleissa. Nyt kuitenkin Avatar on huikaisevan nätti, äärimmäisellä ammattitaidolla tehty seikkailukokemus.