Metsästys kotikatsomo

Lähinnä tv-leffoja ja -sarjoja tehtailleen Don Medfordin Espanjassa kuvattu Metsästys vuodelta 1971 on nauttinut jonkinasteista kulttimainetta. Jokin aika sitten western esitettiin meikäläisessä televisiossakin, mutta jäi näkemättä, että mikä versio oli kyseessä, ja muistaakseni ammoin katsomani vanha vhs-versio aikaa ennen pahamaineista videolakia oli kyllä leikkaamaton. Nyt uudelleenjulkaistuun rainaan ei ole saksilla kajottu. Kuten tästä ympäripyöreästä johdannosta voi päätellä, Metsästyksen keskeinen nimittäjä on sen väkivaltaisuus.

Peckinpah'n Hurja joukko (1969) oli pari vuotta aiemmin raivannut monta sarjaa rujomman graafisen väkivallan kuvauksen lännenelokuvaan, mutta kun Bloody Samin mestariteoksen ja virstanpylvään kohdalla puhutaan korkeasta elokuvataiteesta yleiselläkin tasolla, niin Metsästykselle lankeaa hyvällä tahdolla korkeintaan väkivaltawesternin titteli, jos määritellä täytyy. Sijoittuen siis samaan kastiin kuin esimerkiksi Ralph Nelsonin intiaanien verilöylytystä kuvaava Verinen sotilas (1970). Muutoinkin Metsästys nojaa reippaasti enemmän italowesternin suuntaan kuin amerikkalaiseen veljeensä.

Elokuvassa Gene Hackman näyttelee sadistista maanomistajaa, jonka vaimon sekalaisen roistojoukon pomo (Oliver Reed) kidnappaa yksityisopettajakseen. Hackman lähtee metsästyskumppaneineen perään ja alkaa pudotella pahiksia uusilla pitkän kantaman kivääreillä niin että paukkuu ja roiskuu. Oman nyanssinsa Hackmanin rooliin tuo se, että hahmo muistuttaa suuresti hänen sadistisen sheriffin tulkintaansa Eastwoodin Oscar-palkitussa Armottomassa (1992). Elokuva nojaakin hyvin reippaasti Reedin ja Hackmanin suorituksiin. Kummatkin houkuteltiin kalliilla palkkiolla ja intoutuivat näköjään antamaan saamilleen dollareilla vastinetta. Hackmanhan sai muuten samana vuonna pääosa-Oscarin William Friedkinin Kovaotteisista miehistä (1971).

Italowesternistä napattu ylinäytteleminen ja rujot kuolinkohtaukset pitävät Metsästyksen kutakuinkin katsottavana. Esimerkiksi vankkureiden alla tapahtuva hysteerinen persikanahmimiskohtaus on amerikkalaiselle elokuvalle harvinaisen vilpitön ja lapsenomaisen aito. Tosin muutamat hetkittäiset valonpilkut eivät korjaa sitä tosiasiaa, että alkeellinenkin dramaturgia on totaalisen hukassa, ja ilman tähtiään elokuva menettäisi mielenkiintonsa nopeammin kuin kuudestilaukeava patinsa. Toisaalta aika on kuitenkin tehnyt hyvää ja perussurkeassa nykytilassa tällaisella vuosikymmenten takaisella väkivaltaoutoilulla on oma tenhonsa. Ja sekin on jo jotain. Etenkin näin pitkällä kantamalla.