World Trade Center valkokangas

Oliver Stone ei omien sanojensa mukaan ole poliittisten elokuvien tekijä, vaan hänen teoksensa ovat yksilöistä kertovia draamoja, joiden näkökulmat ovat poikkeavia. Salvadoria (1986), Platoonia (1986) tai vaikkapa JFK:tä (1991) on kuitenkin vaikea pitää täysin epäpoliittisina. Yksilötarinoista tarkkanäköinen ohjaaja on löytänyt laaja-alaisiakin merkityksiä, joita on ollut mahdollista lukea poliittisina kommentaareina, on ohjaaja sitä halunnut tai ei.

Nixonin (1995) jälkeen Stonen elokuvia on vaivannut selkeä fokuksen puute, mistä konkreettisin esimerkki on parin vuoden takainen pompöösi Aleksanteri (2004). Siihen verrattuna World Trade Centerillä tuntuu olevan edes jotain sanottavaa.

Syyskuun yhdestoista on ymmärrettävästi amerikkalaisille edelleen arka ja tunteita herättävä aihe. Useimmiten tragediat vaativat selkeän ajallisen etäisyyden ennen kuin niiden käsittely elokuvissa on mahdollista. Esimerkiksi Vietnamin sota odotti vuosikymmenen ja enemmänkin ennen perinpohjaista elokuvallista analyysiä. Vuoden 2001 tapahtumasta tehtiin joitakin elokuvia ja dokumentteja jopa melko tuoreeltaan, mutta valtavirtaelokuvassa aihetta ei ole käsitelty kuin vasta nyt. Kuluneet viisi vuottakin tuntuvat lyhyeltä ajalta aiheen käsittelylle, sillä tapahtumien jälkiselvittely on osin edelleen kesken.

WTC-torneihin kohdistettu terrori-isku olisi muistettava ymmärtää kahdella tavalla. Ensiksi se oli tuhansia uhreja vaatinut tragedia, joka kollektiivisesti suuntasi koko maailman myötätunnon Yhdysvaltoihin ja nostatti juuri New Yorkissa poikkeuksellisen yhteenkuuluvuuden tunteen. Toiseksi Yhdysvaltojen hallinto on kostoreaktiona ajanut härkäpäisiä toimia terrorismia vastaan ja tapattanut ohessa suuren määrän oman maansa kansalaisia sekä vielä suuremman määrän muiden maiden siviilejä synnyttäen lähes ennennäkemätöntä Amerikka-vastaisuutta.

Vaikka Yhdysvalloissakin on Bushin hallinnon toimia vastaan osoitettu näkyvää ja kärkevääkin kritiikkiä, niin valtavirrassa näitä huomioita saadaan vielä odottaa. Näin lyhyellä ajallisella etäisyydellä syyskuun yhdettätoista voi olettaa Hollywoodin taholta käsiteltävän toistaiseksi vain emotionaalisesta näkökulmasta, sillä murhenäytelmä on vielä liian läsnäoleva syvempien syiden, seurausten ja toimien tarkastelulle.

World Trade Center keskittyykin murhenäytelmän käsittelyyn tunteellisen terapeuttisesti, vaikka joitakin poliittisia "lipsahduksia" Stonelta on elokuvaan eksynytkin. Näkökulma on puhtaasti amerikkalainen, vaikka Stone yrittää laajentaa kollektiivista myötätuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta globaaliksi leikkaamalla tapahtuman synnyttämiin reaktioihin ympäri maailman. Yksittäisenä jaksona laajennettu näkökulma jää muusta elokuvasta irralliseksi, sillä yli kaksituntinen tarina keskittyy seuraamaan kahta raunioihin hautautunutta poliisia ja heidän perheidensä epätietoisuutta miesten kohtalosta. Rehellisenä amerikkalaisen yksilökeskeisen selviytymis- ja sankarikulttuurin ilmentäjänä ja kollektiivisen myötätunnon herättäjänä elokuva sen sijaan toimii.

Elokuvassa olisi ollut ainekset perinteiseen ja näyttävään katastrofispektaakkeliin, mutta sitä ei luonnollisestikaan ole haettu. Toiminnallinen kuvasto on rajattu elokuvan alkumetreille ja saavuttaa paikoin tiiviinkin tunnelman kaoottiselta ja mittasuhteiltaan järjettömältä tuntuvan katastrofin edessä, kun viranomaisillakaan ei ole käsitystä tapahtumista ja varsinkaan selkeää kuvaa siitä, miten pitäisi toimia. Toiminta loppuu tornien romahtamiseen, minkä jälkeen keskiössä on vain poliisien kohtalo. Vaikka inhimillisesti ratkaisu on ymmärrettävissä, niin elokuvalle se on melkoinen karhunpalvelus, tai Stonen perusteellisella kerrontamekaniikalla ei ole yksinkertaisesti kyetty luomaan riittävän tiivistä tunnelmaa kerronnan eteenpäinviemiseksi.

World Trade Centerin kerronnallinen rakenne on harvinaisen pysähtynyt ja paikoin yhtä osoitteeton kuin Aleksanterissakin. Elokuvallista elämystä enemmän Stonen ohjaus tuntuu palvelevan muistomerkin virkaa. Jännite on tarinassa kadotettu lähes kokonaan, koska alussa tapahtumien kerrotaan perustuvan selvinneiden kertomuksiin. Poliisien selviytymisestä ei ole siis koko elokuvan aikana epäselvyyttä.