Naapuri valkokangas

Kiitetyn norjalaisohjaaja Pål Sletaunen kolmas pitkä ohjaus ottaa harppauksen aikaisempien elokuvien mustasta huumorista syvälle mielen synkkyyteen. Naapuri on psykologisella otteella kauhua luova trilleri. Kolmekymppinen John (Kristoffer Joner) on tullut avovaimonsa hylkäämäksi. Pian eksän perään haikaileva miekkonen saa muuta pohdittavaa, kun tutustuu naapurissa asustavaan outoon naiskaksikkoon.

Viettelevät mutta karmivat naapurit saavat miehen otteeseensa ja vähitellen John luisuu yhä syvemmille vesille. Miksi naapurit pitävät ovensa edessä painavaa kaappia? Miksi naiset tietävät niin paljon Johnin elämästä? Totuutta eksiessään John eksyy outoihin huoneisiin ja herää painajaiseen, vaikkei koskaan nukahtanutkaan.

Elokuva ammentaa kauhuelokuvan perinteestä, ja siinä voidaan nähdä viittauksia vaikkapa Psykoon tai Rosemaryn painajaiseen. Naapurin kauhu toimii, sillä pelon aiheuttajana on ihmisen sisällä piilevä pahuus. Sänkyjen alla piileksivien mörköjen tai ulkoavaruuden asukkien sijaan suurin hirviö on ihminen. "Me olemme kaikki samanlaisia tai erilaisia," kuten eräs elokuvan repliikki kuuluu. Repliikki kuvastaa hyvin elokuvan ristiriitaista maailmaa. Mikään ei ole selvää – ei edes se, kenen puolestaan oikeastaan kuuluu pelätä.

Manaajamaista pahuudella mässäilyä elokuvassa ei harrasteta, vaan se kuvaa inhimillisellä tavalla himon ja häpeän, pelon ja vihan raiteilla rimpuilevaa ihmistä. Juuri enempää juonesta ei kannatakaan paljastaa elokuvakokemuksen jännityksen säilyttämiseksi. Tyylillisesti Naapuria voisi määritellä vaikkapa määritelmällä Psyko kohtaa Fight Clubin.

Elokuva pitää sisällään melko rankkoja kohtauksia, joten K18-luokittelu lienee perusteltu. Väkivallan ja seksin yhdistäminen ja väkivallan kiihottavana esittäminen kieltämättä on hyvän maun rajoilla. Teemaan se kuitenkin sopii: elokuvassa liikutaan äärirajoilla kuvitelman ja toden, normaalin ja sairaan, rakkauden ja vihan toimiessa äärinapoina.

Synkkyyden ja epätoivon sekä kaipuun ja himon sokkeloisilla käytävillä seikkaillessaan Naapuri eksyttää katsojan niin päähenkilön mieleen kuin inhimillisyyden ytimeen. Ja mitäpä muuta ihminen lopulta on kuin paritteleva ja raateleva eläin, vaikkakin kykenevä rakastamaan. Väliseinä kontrollin ja totuuden kieltämisen välillä on ohut – eikä koskaan voi olla varma, onko naapurissa joku kotona.