Paholainen pukeutuu Pradaan valkokangas

Paholainen pukeutuu Pradaan osuu hyvään ajankohtaan. Elämme aikaa jolloin sisäisen kauneuden merkitys on muuttunut korulauseeksi ja ulkomuodon korostus uusia työntekijöitä valitessa lähes suositeltavaa. Eikä useamman kuukauden asumiskustannuksia vastaavan summan laittamista merkkikäsilaukkuun kutsuta enää tuhlaamiseksi vaan itseensä panostamiseksi.

Amerikan Voguen pelätyn päätoimittajan Anna Wintourin avustajana työskennellyt Lauren Weisberger kirjoitti kirjan Paholainen pukeutuu Pradaan enemmän tai vähemmän omista kokemuksistaan. Teos menestyi puutteistaan huolimatta ja oli chick lit -kirjallisuuden puhutuimpia tapauksia ilmestymisvuonaan 2003. Oli luultavasti vain ajan kysymys, koska hirviömäisestä esimiehestä ja suihkuseurapiireistä kertova teos filmatisoidaan. Tällä kertaa elokuva on alkuperäisteosta huomattavasti parempi. Kirjan kitisevä ja herjaava juonne on poissa, ja Vogueen viitataan lähinnä Madonnan kautta.

Elokuvassa journalistin uralle pyrkivä Andy (mm. Brokeback Mountainista muistettava Anne Hathaway) palkataan muotilehden päätoimittajan Miranda Priestlyn avustajaksi. Työviihtyvyydessä on parantamisen varaa, sillä toimenkuvaan kuuluu kaikki kahvin hakemisesta ilmestymättömän Harry Potter -kirjan jahtaamiseen.

Mirandan rooliin pestattu Meryl Streep on kuin liha elokuvan luiden päällä. Elokuva olisi astetta yhdentekevämpi ilman Streepin roolisuoritusta ja vakavalla naamalla laukomia häijyjä nokkeluuksia. Roolitus on muutenkin kohdallaan ja esimerkiksi sivuosan Stanley Tucci juuri sitä, mitä elokuva kaipaa. Viihdyttävän elokuvan on ohjannut Sinkkuelämää-sarjan ohjaajana kunnostautunut David Frankel. Puvustuksesta vastaa samaisen sarjan henkilöt vaatettanut Patricia Field. Elokuva tähtää siis suoraan kohderyhmänsä sydämeen turhia riskejä ottamatta.

Asetelma antaisi mahdollisuuden terävään satiiriin muotimaailmasta. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Vaikka muotimaailmaa tarkastellaan aluksi ulkopuolisen, sen kriteereihin soveltumattoman Andyn silmin, elokuvan kuluessa saamme nähdä muun muassa pygmalion-tyyppisen muodonmuutoksen ja päivitetyn Working Girl -mukaelman. Filmiä vaivaa siis sama tekijä kuin monia muitakin Hollywood-elokuvia; tietylle ilmiölle nauramisesta päädytään sen ihailuun. Esimerkeiksi tästä kelvatkoon kauneuskilpailuihin sijoittunut Miss Kovis tai rikkaiden elämäntyyliä parodioinut Clueless.

Elokuvassa muotimaailma näyttäytyy ylellisenä ja humalluttavana. Tämä on tarkoituksenmukaista, sillä muutoin päähenkilön toiminta näyttäytyisi pelkkänä ajelehtimisena sadistisen pomon käskytyksessä. Valkokankaalle marssitettava muotikavalkadi on kuitenkin sen verran pökerryttävä, etteivät kotiin lähtevät katsojat päätä lopettaa merkkivaatteiden suosimista tai hiilihydraattien tarkkailua, elleivät näistä ole jo alun perin pidättäytyneet. Ei, vaikka kriittisiäkin näkökantoja voi löytää ja esimerkiksi sanaa ammattiyhdistysliike käytetään suhteellisen positiivisessa yhteydessä. Seikka, josta pitänee antaa amerikkalaiselokuvalle tunnustus.

Turhan hempeästä lopetuksesta kärsivä Paholainen pukeutuu Pradaan ei täytä koko potentiaaliaan, mutta sillä on ansionsa. Katsomisen jälkeen tiedämme ainakin, että vaaleansininen on jälleen trendikäs väri sisustuksessa ja kapeat kengänkärjet päinvastaisista puheista huolimatta edelleen in.