The Whale valkokangas

A24 teki sen taas. Aina, kun se mainitaan tuottajana, mielenkiinto nousee välittömästi. Kyseinen tuotantoyhtiö harvoin pettää katsojaansa tarjotessaan aina uuden näkökulman aiheeseen kuin aiheeseen, ja näin on myös The Whalen kohdalla.

The Whale rymähtää liikkeelle tosiasioita kaunistelematta. Vakavasti obeesi ja sairas lääkäripelkoinen mies Charlie (Brendan Fraser) seisoo kuoleman kynnyksellä pyydellen anteeksi olemassaoloaan hoitajaystävältään (Hong Chau) Lizille, joka on ainoa Charlien kontakti ulkomaailmaan. Jokainen suupala, jokainen anteeksipyyntö, jokainen teko voi olla viimeinen. Lääkäriin soittamisen sijaan Charlie ottaa yhteyttä tyttäreensä Ellieen (Sadie Sink), jonka näkemisestä on vierähtänyt useita vuosia.

Kerros kerrokselta tarina saa uusia tummia sävyjä paljastaen useita surkeita kohtaloita, jotka paikallinen New Life -kultti pienessä kaupungissa on tuhonnut. Tarinan keskiössä oleva Charlie ruokkii omaa masennustaan, ahdistustaan ja pahaa oloaan pakenemalla elämää asuntoonsa ja syömällä suruunsa. Charlie on herkkä, elämän kauneutta ja pieniä iloja arvostava kaunis sielu, mutta masennuksen rikki repimänä hän näkee itsensä rumana ja kuvottavana.

Ohjaaja Darren Aronofsky on riipinyt jokaisen hahmon vereslihalle jättäen heistä jäljelle pelkän rehellisyyden kauneuden. Tarina on uskottava, koska se tulee hyvin lähelle kauneudessaan ja kauheudessaan. Vaikka masennuksen hoitaminen ruoalla ei olisikaan omakohtainen kokemus, moni varmasti löytää samaistumispintaa toisen riippuvuuden kautta. On kamalaa katsoa omia kipupisteitään Charlien kautta. Samoin Lizin myötä tulee selväksi sivustaseuraajan suru ja tuska: hän haluaisi auttaa ystäväänsä, mutta ei voi muuta kuin mahdollistaa toisen hidasta kuolemaa mielenterveyden rikkonaisuuden seurauksena.

Riippuvuuden, mielenterveyden ja kuoleman käsitteleminen ovat olleet Aronofskyn teoksissa aikaisemminkin keskiössä. Erityisesti Unelmien sielunmessussa (2000) aihe oli esillä likaisena, paljaana ja karuna, ja samaa tavoitetaan myös The Whalessa. Elokuvan lopun huipennuksessa päästään The Fountainin (2006) kaltaiseen kirkastumiseen, jota Rob Simonsenin kaihoisan surun siivittämät huokailevat jouset saattelevat. Elokuvan lopputekstien pyörähtäessä äänettömästi esiin myös ensi-iltayleisö jää täysin hiljaiseksi.

Elokuvan kirkkain tähti on eittämättä Charlien roolissa manifestoiva Brendan Fraser. Hän on uskottava 136-kiloisen lateksiasun raskauttamassa roolityössä, jossa vakavasti obeesin henkilön fysiikka ja mielentila on otettu omaksi. Fraserilla on valitettavaa omakohtaista kokemusta mielenterveyden järkkymisestä, ja tämän voi olettaa vaikuttaneen roolin sisäistämisessä. Fraserin työtä katsoessa näyttelijän minä unohtuu, kun asusta, eleistä ja ilmeistä kuoriutuu esille Moby Dickiä heijastavaan esseeseen henkensä uhalla tarrautuva rikkinäinen ja yksinäinen sielu, jolla ei ole jäljellä muuta kuin surunsa, johon kietoutua.

Esille täytyy nostaa myös Charlien tytärtä näyttelevä Sadie Sink. Aikuisuuden kynnyksellä seisova näyttelijä on näyttänyt kyntensä jo hittisarjassa Stranger Things, jonka uusimmalla kaudella Sink oli sarjan loistavin tähti upealla ja intensiivisellä työllään. Sama intensiteetti ja kipinöivä mentaliteetti on myös Elliessä. Sink ja Fraser pelaavat yhteen kutkuttavalla kemialla, jossa ei aina vanhemman ja lapsen roolit paista selkeästi.

Sivustaseuraajiksi asettuvat Ellien äiti sekä kiertävä lähetystyöntekijä New Life -kultista. Lähetystyöntekijästä kehkeytyy sivusta seuraajan roolissa objekti, johon toivo tyttären hyvyydestä ja elämän oikeasta suunnasta kiteytyvät yllättävällä tavalla. Hahmon tarpeellisuutta kyseenalaistaa aluksi, kuten Charliekin selkeästi kyseenalaistaa yllättävän tunkeilijan saapumista suljettuun tilaansa, kunnes tämän päämäärä kytkeytyy vahvasti Charlien itsereflektioon ja tarkasteluun jälkikasvuaan kohtaan.

Melkein täydelliseksi elokuva ei kuitenkaan yllä. Elokuvan tunkkaista ja hämärää tunnelmaa, jossa asunnon ja ihon lian voi suorastaan haistaa valkokankaan läpi, rikotaan lapsellisilla paljastuksilla. Jos nämä olisivat jääneet vain Charlien mielen sisäiseksi fantasiaksi tai sanalliselle tasolle, elokuva olisi ansainnut täydet viisi tähteä. Nyt selkeästi hahmon voimaannuttamiseksi tarkoitettu kohtaus syö tarinaa turhuudellaan. Ainoaksi paljastukseksi olisi riittänyt Charlien yllättävä kohtaaminen asuntonsa ulkopuolella stalkkaavan pizzakuskin kanssa.

The Whale perustuu alkujaan vuonna 2012 julkaistuun näytelmään, ja näytelmällisyys näkyy myös elokuvassa. Se ei suinkaan ole huono asia, vaan hieno tehokeino, jonka Aronofsky on ottanut huomioon tietoisesti. Neljän seinän läsnäolo korostaa Charlien ahdistusta tarjoten sekä klaustrofobiaa että turvaa pienestä tilasta. Käsikirjoittajaksi palkattu alkuperäisen tekstin näytelmäkirjailija Samuel D. Hunter tekee hienoa työtä ihmisyyden parhaimpien ja pahimpien puoliensa kanssa siirtäen tekstinsä onnistuneesti valkokankaalle.