Kaikesta on maksettava, eikös juu

Lohduttomuus, se on ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Unelmien sielunmessun katsomisen jälkeen. Hubert Selby Jr on kirjailija, joka ei useasti tartu elämän hyviin hetkiin. Lähinnä hänen kertomuksensa keskittyvät elämän ja mielen varjopuoliin ja niiden hyvin yksityiskohtaiseen erittelyyn. Unelmien sielunmessu ei luonnollisestikaan poikkea esimerkiksi Päätepysäkki Brooklynissä esitellystä linjasta. Tässäkin elokuvassa päähenkilöt taistelevat kohtaloitaan vastaan, mutta turhaan.

© 2000 Artisan EntertainmentUnelmien sielunmessu eroaa kuitenkin muista vastaavista kertomuksista kerrontatavaltaan. Ohjaaja Darren Aronofsky panostaa erinomaisesti myös muihin kertoviin elementteihin kuin pelkän tarinan voimaan. Elokuvan musiikki on kaunista ja tilanteisiin ja teemaan sopivaa. Kuvaus on suorastaan innovatiivista, leikkaus mullistavaa. Kaikki nämä elementit palvelevat kuitenkin yhteistä tavoitetta, eli tarinan tunnelman saattamista kankaalle mahdollisimman hyvin. Aronofsky ei siis sorru turhaan kikkailuun, vaan kaikelle löytyy perustelunsa.

Parempaa saa hakea

Unelmien sielunmessu on elokuva, jonka eri osa-alueita voisi kehua vaikka kuinka paljon. Kaksi nousi mielestäni ylitse muiden. Elokuvan musiikki sai minutkin, sävelkorvattoman, kiinnittämään siihen huomiota ja huokailemaan ihastuksesta. Välillä aivot täyttää hiphop-rynkytys ja välillä taas halloweenmaisen kosketinsoitinkuvion ohelle liitetty sellomusiikki. Musiikit heijastavat samalla sekä toimintaympäristöä, tapahtuman luonnetta ja sieluntilaa. Harvassa elokuvassa musiikki palvelee kerrontaa näin hyvin.

© 2000 Artisan EntertainmentToinen ylivoimainen elementti, mikä ohjaajalla oli käytössä, on veteraaninäyttelijä Ellen Burstyn. Alice ei enää asu täällä ja Manaaja -elokuvien tähti muistuttaa kaikille, miksi hän oli 1970-luvun vakavasti otettavin naistähti. Kontaktinsa oikeaan elämään vähitellen menettävänä äitinä Burstyn on hetkittäin niin hyvä, että pelottaa. Hänen roolinsa, vaikka ei ehkä olekaan elokuvan keskeisin, on kuitenkin elokuvan päähahmo.

Muutkin näyttelijät saavuttavat potentiaaliaan. Jared Leto, joka on sortunut näyttelemään usein vain nätin pojan rooleja, onnistuu tässä tekemään riipaisevan roolin huumeveikkona, joka hyvistä aikeistaan huolimatta koko ajan vajoaa syvemmälle suohon. Aikoinaan elokuvadebyyttinsä Sergio Leonen Suuressa gangsterisodassa tehnyt Jennifer Connelly on myös erinomainen. Todellinen yllätys on kuitenkin pahamaineisten Wyansin veljesten lahjakkain vesa Marlon, joka osoittaa, että huonojen geenien vaikutuksen voi oikea ohjaus poistaa. Marlon Wyansilla on tämän elokuvan perusteella aitoa dramaattista potentiaalia.

Jos ohjaus on poikkeuksellisen hyvää, kuvaus mullistavaa, musiikki inspiroivaa ja näyttelijäsuoritukset ylimaallisia, niin miksi sitten vain neljä tähteä mahdollisen viiden sijaan? Tämä lähtee kahdesta hyvin henkilökohtaisesta ajatuksesta. Ensinnäkin elokuvan kerronnassa on mielestäni muutama pysähtyneisyyden hetki, joka merkittävällä tavalla heikentää elokuvan tehoa. Toiseksi Unelmien sielunmessu on jo ehkä liiankin lohduton. Tiedän, että elokuvien, ainakaan hyvien sellaisten, tehtävänä ei useinkaan ole viihdyttää, mutta minulla on usein vaikeuksia nauttia elokuvasta täysipainoisesti, jos se on liian lohduton eikä tuota positiivisia elämyksiä. Vastaavan ilmiön saan usein Lars von Trierin elokuvista. Olen iloinen nähtyäni ne, mutta en oikeastaan halua katsoa niitä uudestaan.

Tämän vuoksi suosittelen Unelmien sielunmessua lämpimästi. Ainakin kerran se olisi hyvä nähdä. Ja onhan se kyllä elämys.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,9 / 7 henkilöä



Lue myös