Piste pölhölle pompöösille

Vuonna 1999 ensi-iltansa saanut The Matrix oli tapaus. Se oli tummanpuhuva dystopia koneiden ylivallasta sekä haastava tutkielma keinotekoisen kokemuksen luomasta harhasta. Vuosituhannen vaihteen aattona aihe imi itseensä kaiken kiinnostavuuden ja elokuvaa ylistivät niin kriitikot kuin maksava yleisökin. Science fiction -elokuva synnytti pitkästä aikaa oikeasti merkittäviä ajatuksia.

Menestys tuotti lopulta manian ja kapitalismin kätyreille tuli kiire, kun kuuliaiset kuluttajat kantoivat innoissaan roponsa tekijöiden taskuihin. Jatko-osien kanssa käy lähes poikkeuksetta näin. Ne syntyvät tarpeeseen, joka on taloudellinen. Alkuperäisteokseen niillä harvoin on mitään lisättävää. Matrixin jatko-osat eivät ole poikkeuksia. Ne ovat alkuteoksen sisältöön suhteutettuna tarpeettomia ja tätä tyhjyyttä on yritetty peittää paisuttamalla puitteet ja toiminta puuduttamaan aistit.

© 2003 Village Roadshow FilmsVedätyksessä on käytetty menestyksekkäästi viestimiä hyväksi. Revolutionsinkin ensi-illan synkronoimisella samaan kellonlyömään ympäri maailman saatiin mukavasti huomiota. Markkinamiesten selitykset piratismin pelosta tai muusta ylevästä eivät vakuuta verrattuna siihen hyötyyn, joka laajalla mediahuomiolla saavutetaan. Elokuvana Revolutions ei edeltävästä Reloadedista eroa. Se jatkaa tarinaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Turhanaikainen selittely on siirretty entisestään sivummalle ja toimintaa paisutettu yhä teatraalisemmaksi. Kerronta on taantunut muistuttamaan lähinnä tietokonepelien dynamiikkaa - tämä tiettävästi viehättää pääasiallista kohderyhmää eli nuorisoa. Suuresta tematiikasta on enää turha puhua, kun lopullinen mätkintäkin tapahtuu mutapainin merkeissä.

Filosofiasta puhuminen yhdessä tällaisen kohelluksen kanssa vaikuttaa väistämättä surkuhupaisalta. Elokuvan kautta käsitellyssä filosofiassa merkityksellisintä on kysymysten asettaminen ja sitä kautta katsojan ajattelun laajentaminen - tärkeää ei ole vastausten antaminen, pikemminkin päinvastoin. On luonnollista, että näitä kysymyksiä esitetään ja nostetaan esille kulttuuristen merkkipaalujen ja suurten ajattelijoiden kautta. Uusi ajattelu kun perustuu aina vanhalle. Tästä kehitysprosessista ja elokuvan kyvystä aktivoida katsojansa mieltä on science fiction -elokuvien saralla monia hyviä esimerkkejä Blade Runnerin tapaan.

© 2003 Village Roadshow FilmsAlkuperäinen Matrix oli myös ajattelua herättävä elokuva. Kaupallisista lähtökohdista tehtaillut jatko-osat ovat sisällön kannalta olleet tylyä pyllymäkeä. Kun uusia kysymyksiä ei ole kyetty enää esittämään, on tekeleet kuorrutettu krumiluuviin ja sekaan ujutettu teepussiaforismeja valintatalon hyllyltä. Ilmiön tasolla kulttuurista mielenkiintoa tällaiseen voi kohdistaa, mutta elokuvina Re-Matrixit ovat vain alkuperäisteostakin vesittäneitä puolivillaisuuksia.

Jatkotekeleiden selityksetkin ovat niin väsyneitä, että on paikallaan epäillä Wachowskin veljeksillä mitään vakavaa sanottavaa enää ensiteoksen jälkeen olleenkaan. Jatko on ollut pölhöä pompöösiä, jonka perustana ei muuta seiso kuin kulttuurien moninaisuuden ja filosofian postimerkkeilyä. Parhaimmille bongareille voitaisiin teattereissa jaella papukaijamerkkejä.

Ihmettelen, elleivät viininpunaiset villapaidat tule nyt muotiin. Sopivat hyvin yhteen mustan lateksin kanssa.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,4 / 5 henkilöä