Omien arvojensa tuhoaja

Jupiter Ascending (2015) on mittatilausesimerkki elokuvasta, jota minä en halua nähdä uudelleen. Siinä sivussa se edustaa scifihtävää toimintaspektaakkelia tyhmimmillään ja banaaleimmillaan. Silti Andy ja Lana Wachowskin tekele on tavallaan mielenkiintoinen. Temaattinen sisältö on nimittäin esitetty niin surkeasti, että elokuvan voi katsoa tekevän enemmän hallaa kuin hyvää ajamilleen agendoille.

Jupiter AscendingJupiter Jonesilla (Mila Kunis) on, kuten Wachowskien kirjoittamilla päähenkilöillä nyt tuppaa olemaan, kohtalo. Sankariksi Josenisista ei tosin ole, sillä hän on pikemminkin muiden liikuttelema shakkinappula kuin aktiivinen toimija. Hän joko seuraa rannalta aallokkoa tai joutuessaan veden varaan on pelastusta vailla. Eli typistetysti: Jones on käsittämättömän tympeä ja stereotyyppinen naishahmo, jonka arvo on juurikin hänen kohtalossaan. Se kun teoriassa tekee hänestä tärkeän.

Tarina vispaa muussiksi vähään aikaan korneinta kapitalismikritiikkiä, universaalia ihmiskauppaa, yhdet häät ja useat hautajaiset sekä keräilyerän verran toivottoman tylsiä toimintakohtauksia. Joku, joka ei pelaa videopelejä, voisi sanoa, että paukuttelu on “videopelimäistä”, mutta todellisuudessa kyseisen taidemuodon toimintailmaisu vie keskinkertaisimmillaankin tätä efektihöttöä kuin teurastaja entistä emakkoa.

Jupiter AscendingAjoittain Wachowskien tuotos henkii potentiaalia. Potentiaalia, joka on täysin konseptitasolla. Ajatus ihmisistä karjana ei ole järkyttävän uusi, mutta aika harva dystopia on. Maailmankuvan realisointi ratkaisee. Jupiter Ascendingin tapauksessa on tyydytty hieman Thor-henkisen patsastelun, salkkaridialogin ja sädetikkutoiminnan yhdistelmään.

Jupiter Ascendingissa on samoja mausteita kuin Wachowskin sisarusten edellisessä elokuvassa, sekä aikaa että paikkaa venyttäneessä Cloud Atlaksessa (2012). Mutta siinä missä Atlaksen ideat olivat suuria ja lavasteet maltillisia, niin Ascendingin ajatuksista puuttuu sydän ja lavasteet kumisevat tyhjyyttään.

Jupiter AscendingHenkilöholvi on luojilleen tyypillisesti somistettu queer-estetiikalla, ja Lana Wachowskin omakuviin erikoistunut Doona Bae on hänkin jälleen mukana. Heteronormatiiveja pyllylle läpsivät puvut ja kasvot virkistävät, mutta lavasteiden ja teemojen tapaan myös hahmot ovat pelkkää pintaa. Käyttäytymiseltään ja tarkoituksiltaan valtaosa hahmoista kun noudattaa patriarkaalista mallia.

On harmi, että jonkinlaisiksi Hollywoodin vallankumousagitaattoreiksi itseään maalanneet Wachowskit tyytyvät orjailemaan amerikkalaisen elokuvateollisuuden sukupuolirooleja. On kuin Wachowskeilla olisi ainakin auttavaa halua, mutta ei joko näkemystä tai rohkeutta viedä stereotypioidensa rikkomista meikkihuonetta pidemmälle. Sillä eihän se nyt niin voi olla, että sukupuoli ja normien murskaus rakentuvat pelkälle ulkonäölle.

Jupiter AscendingSamainen itsensä kuristaminen vaivaa myös ihmisen ahneuden ideologisoinnin kritiikkiä. Eddie Redmayne kähinävinkuu sellaista Donald Trump -tason soopaa, että koko touhu muuttuu epäonnistuneeksi parodiaksi Wall Street -kiimasta. Herää kysymys, että onko tarkoitus vain antaa huono maine kapitalismikritiikille mustavalkoistamalla ongelmat ja tuottamalla taiteellista vastarintaa nolostuttavimmillaan.

Voisin vielä tähän loppuun kertoa tarkemmin vaikka kammottavasta, täysin irrallisesta huumorista, rytmityksellisestä sekamelskasta tai vaikka pohdiskella, miten yhteen elokuvaan onkaan saatu näin monta täysin yhdentekevää ihmissuhdetta? Taidan kuitenkin ainoastaan todeta, elokuvan opettamalla puolivillaisella tyylillä, että Jupiter Ascending on kamalaa ajanhukkaa.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,4 / 9 henkilöä


Powered by Preview Networks