Kenraalin tytär valkokangas

Näinä salaliittojen aikoina on syytä olettaa, että Yhdysvaltojen armeija sponsoroi varsin runsaskätisesti Hollywoodia. Muutoin on vaikea perustellusti ymmärtää, miksi unelmatehdas suoltaa vuodesta toiseen valkokankaille näitä samasta muotista valettuja paatoksia, joissa armeijan tasa-arvon ja demokratian kilpeä kiillotetaan kynnet verillä. Yllätyksiä, oivalluksia tai omaperäisyyttä näistä hapatuksista on turha etsiskellä - tälläkään kertaa, sillä Kenraalin tytär on juuri niin kankea, kuin etukäteen sopi odottaakin.

John Travolta on saanut kyseenalaisen kunnian esittää armeijan leivissä olevaa kirkasotsaa, joka uransa vaakalaudalle laittaen kaivaa sen ehdottoman totuuden vaikka kiven silmästä. Kun kenraali Campbellin (James Cromwell) tytär raiskataan ja murhataan, saa armeijan oma etsivä Paul Brenner (John Travolta) tehtäväkseen napata murhaaja ennen kuin FBI puuttuu asiaan.

Ja sitten mennään. Kun mukaan matkaan kopataan vielä Brennerin vanha hani, raiskaustutkija Sarah Sunhill (Madeleine Stowe), niin kliseraiteilla kilkutetaan niin että kolisee. Jo muutoinkin jonninjoutavaa tarinaa tympäistään entisestäänkin näiden kahden vanhan kyyhkyläisen keskinäisellä vinoilulla, minkä seurauksena pahoinvointi oli sitä luokkaa, että oksennuspussi olisi ollut enemmän kuin tarpeen.

Simon West on tähänastisella urallaan ohjannut näyttävän ja tyhjänpäiväisen elokuvan Con Air. Samalla menolla West jatkaa uraansa Kenraalin tyttärelläkin, tosin adjektiivin "näyttävä" saa tällä kertaa kumittaa olemattomiin. Kenraalin tytär on koko kerrontarakenteeltaan täysin ponneton. Hetkittäistä hekumaa tarjoilee ainoastaan kaksikko John Travolta ja James Woods, jotka keskinäisistä kohtauksistaan saavat irti edes jotain - jotain sellaista, mitä äijiltä on totuttu näkemään.

Näin hapanta "tasa-arvon arvokeskustelulla" ratsastavaa keekoilua ei liennytä edes litra piimää tahi hedelmäsuola. Luulisi unelmatehtaan tuotannossa olevan nykyään tilaa jo tuoreemmillekin aihioille kuin armeijan pervoiluille.