Ammu jotain!

Parin vuoden takainen Sylvester Stallonen masinoima The Expendables (2010) oli tietoinen vastaisku toimintaelokuvien nykysuuntaukselle, jota ovat viitoittaneet kalsariasuiset sarjakuvapellet, fantasiaseikkailut ja vihoviimeinen 3d. Itsetietoisena kasarikliseenä tehty toimintaelokuva palautti old schoolia edustavan äijätoiminnan sekä vanhat toimintatähdet jälleen parrasvaloihin.

The Expendables 2Valtavirran toimintaelokuva on digitaaliajalla ollut silmiinpistävän epäfyysistä. Vaijerihyppelyn ja cgi-saastan turmelemalla toimintatantereella uudet James Bondit ja Jason Bournet alkoivat kuitenkin vähitellen raivata tilaa perinteisemmälle fyysisyyteen luottavalle toiminnalle. Neljäs Rambo (2008) palautti äärimmilleen viedyllä väkivallan kuvauksellaan lopullisen järjestyksen, kun tanner ammuttiin kirjaimellisesti tasaiseksi vanhan liiton menetelmiin luottaen. Expendablesin tekijät olivatkin hyvin tietoisia reseptinsä menestysmahdollisuuksista ja jatko-osa oli valmisteilla jo ennen elokuvan ensi-iltaa.

Elokuvabisneksen lainalaisuuksiin kuuluu, että menestysreseptiä toistetaan niin kauan kuin se tuottaa voittoa. Yhtälailla vakioitua on myös se, että jatko-osassa kaikki tehdään vielä näyttävämmin mutta lopputulos on silti lähes poikkeuksetta alkuteosta heikompi. Näyttävyys ei auta, jos ideatasolla ei mukaan tuoda mitään uutta. Ja vaikka etukäteen muuta toivoikin, ei The Expendables 2 tee poikkeusta jatko-osien lainalaisuuksiin. Toimintanamikat on kietaistu kaakkoon, mutta silti ei ylletä ensimmäisen elokuvan rinnalle.

The Expendables oli itsetietoinen klisee kasaritoiminnasta. Se oli vanhojen toimintatähtien viihdyttävä kokoontumisajo, ei muuta. Toimintakuvastoon elokuva ei tuonut mitään uutta: se ei ollut kuten neljäs Rambo, joka loksautti suun ammolleen paatuneemmaltakin katsojalta. Kakkososassa itsetietoisuutta on korostettu entisestään ja elokuva on alleviivatun korostettua ironiaa päätähtiensä vanhoista rooleista ja elokuvista. Vaikuttaa siltä, että kirjava käsikirjoittajakaarti on viettänyt muutaman oluenhuuruisen viikonlopun vanhoja toimintaelokuvia katsellessa ja ruutuvihkoihin on kynät sauhuten kirjattu kasariajan dialogia ja kuolemattomia onelinereita, joita on sitten tungettu tilkkeeksi hataraan käsikirjoitukseen.

The Expendables 2Ongelman ydin on siinä, että 1980-luvulla ja osin vielä 1990-luvullakin machovetoista toimintaa tehtiin täysin tosissaan. Tahaton koomisuus on liitetty elokuviin vasta myöhemmin, kun ajan väkivaltaviihde oli jo kulttuurisesti tunnistettu ilmiö. Sitä ennen testosteronista toimintaa tehtiin ja katsottiin vakavalla naamalla.

Animaatioista alkunsa saanut populaarikulttuurin sisäinen viittailu ja ironisointi on vähitellen levinnyt kulovalkean tavoin muihinkin elokuviin. Kyse on tavallaan väistämättömästä kulttuuri-ilmiöstä. Nykyään valtaapitävät elokuvantekijät edustavat sukupolvea, joka varttui populaarikulttuurin läpikyllästämässä yltäkylläisyyden maailmassa. Niinpä näiden maakarien elokuvissa innovatiivisuuden ja uuden keksimisen sijaan kierrätetään ja lainataan surutta vanhaa ja sekoitetaan niistä muka uutta viihdykettä. Monilla nykyelokuvilla on toki hetkensä, mutta maaliin osuneen vitsin synnyttämän virneen jälkeen suuhun tunkee karvas jälkimaku. Oivaltamista seuraa tietoisuus kertakäyttökulttuurista, joka ei koskaan saavuta mitään pysyvää asemaa.

The Expendables 2The Expendablesin kohdalla surullisinta on, että vanhan kaartin tekijöillä olisi ollut resursseja tehdä jotain aivan muuta kuin mennä nykyvirtauksen mukana itsestään pilaa tehden. Toisessa osassa tämä näkyy korostetusti siinä, että vanhoista toimintaraakeista mukaan on saatu houkuteltua vielä Jean-Claude Van Damme ja Chuck Norris. Kasaritoiminnan poispilaamalle katsojalle heidän ilmestymisensä tarjoavat toki hauskoja hetkiä, mutta itse elokuvan kannalta kyse on lähinnä riippakivistä. Arnold Schwarzenegger ja Bruce Willis vain vilahtivat ensimmäisessä elokuvassa, mutta nyt heidänkin valkokangasaikaansa on kasvatettu. Kun kaikille vanhoille jäärille pitää antaa riittävästi tilaa ja tarkoituksellisen huonoja vuorosanoja, hukkuu kerronnan sujuvuus ja toimintarytmin dynamiikka patsasteluun.

The Expendables 2 on kokonaisuutena tasapainoton sekoitus tietoista itseironiaa ja vakavalla naamalla tehtyä kostosta energiansa ammentavaa toimintarymistelyä. Elokuvan ensimmäinen vartti pesee toiminnallaan kaikki viime vuosien sarjakuvahyppelyt ja cgi-pelleilyt mutta sitten tankista loppuu löpö. Toimintakohtauksissa on toki jytyä loppuun asti ja toimintaelokuvilla kannuksensa hankkinut ohjaaja Simon West osaa pitää toiminnalliset kohtaukset hyvin liikkeessä ja rytmissä, mutta tarinaa eteenpäin vievissä välijaksoissa tarvotaan paikallaan. Elokuvan eteneminen pysähtyy aina toiminnan loppumiseen, ja näitä suvantoja on liikaa. Kohtaukset yhteensitova jännite on kehnon käsikirjoituksen myötä kadoksissa. Ironista kyllä, kaikesta ulkoisesta näyttävyydestään huolimatta The Expendables 2 on toimintaelokuvana lopulta vain kalpea varjo kahdeksankymmentäluvun klassikoista.

The Expendables 2Stallonen ansioksi on luettava, että vanhojen toimintatähtien joukossa mies on ehdottomasti vetreimmässä kunnossa. Schwarzeneggerin, Van Dammen ja Dolph Lundgrenin kasvoista ja liikkeistä huokuu, että kehoa on taidettu aikanaan rakentaa muullakin kuin kaurapuurolla. Silti, kun Chuck Norris tekee tyylilleen uskollisen jäykän ilmestymisensä valkokankaalle, on pakko vain hurrata. Ja kyllähän elokuvassa pedataan lähtökohdat vielä kolmannellekin tulemiselle. Ehkä silloin mukaan saadaan myös teepussifilosofiaansa lateleva poninhäntä Steven Seagal.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,9 / 8 henkilöä


Powered by Preview Networks

Lue myös