The Blair Witch Project valkokangas

Kun kuluneen vuosikymmenen suurimpia elokuvayllätyksiä listataan, The Blair Witch Project on varmasti kärkipäässä. Kuka olisi uskonut, että kokeellisesta, tarkoituksellisen suttuisesta ja elokuvanteon säännönmukaisuudet hylkäävästä elokuvasta tulisi vuoden 1999 suurimpia hittejä? Tuskinpa tekijät saattoivat villeimmissä unelmissaankaan kuvitella, että kengännauhabudjetilla tehtyä tylyä kauhuelokuvaa mainostetaan kaukaisessa Suomessa tv:ssä. Ja kyllä katsojankin hämmennys on melkoinen valojen syttyessä. Uskottava se vain on: luova hulluus ja tinkimätön kokeilunhalu ovat edelleen kovaa valuuttaa elokuvabisneksessä.

Blair Witch Project haastaa saumattomaan kerrontaan tottuneen katsojan ensimmäisistä kuvista alkaen. Se on todella ehdoton elokuva. Kolme elokuvaopiskelijaa samoilee metsässä vanhan noitamyytin jäljillä ja kuvaa tekemisistään dokumenttia, jonka sumeista otoksista elokuva on sitten kasattu. 16-milliselle filmille kuvattu, dokumentiksi naamioitu elokuva dokumentin tekemisestä asettuu lajityyppimääritysten ulkopuolelle ja nousee näin elokuvakritiikin tavallisten latteuksien ulottumattomiin.

Vaikka elokuvaa markkinoidaan kauhuelokuvana, siitä puuttuvat lähes kaikki lajityypin ominaispiirteet. Paitsi se olennainen, se, joka itseään parodioivasta kauhuviihteestä on jo ajat sitten kadonnut, nimittäin itse kauhu. Blair Witch Project herättää alkukantaista, hysteeristä pelkoa. Tunnetta, joka on jokaiselle nuorena metsässä yöpyneelle tuttu. Mitä teet, kun olet eksyksissä metsässä ja pimeä laskeutuu mustana verhona ympärillesi? Tarkkaileeko joku sinua?

Rujoudessaan ja primitiivisyydessään elokuva muistuttaa The Texas Chainsaw Massacrea (1974) ja The Hills Have Eyesia (1978). Myös niissä syrjäseuduille uskaltautuvat kaupunkilaisnuoret joutuvat piinapenkkiin, ja myös ne edustivat omana aikanaan (itse)tietoista vastaiskua sliipattua valtavirtaelokuvaa kohtaan. Myös niiden epämiellyttävä, rationaalisia selityksiä kaihtava rosoisuus jää kiusaamaan katsojaa.

Puhtaan elokuvan idea

Blair Witch Project on vielä tiukempi totuuselokuva kuin Dogma-ryhmän tuotokset konsanaan. Katsoja näkee vain se, minkä päähenkilötkin: paljon tätä edemmäs subjektiivisen todellisuuden taltioinnissa ei fiktioelokuvassa päästä. Mieleen tulee elokuvahistorian tunnetuimpiin kerronnallisiin epäonnistumisiin kuuluva Nainen järvessä (1947), jossa tapahtumat nähdään kirjaimellisesti päähenkilön silmin. Mutta Blair Witch Project ei epäonnistu eikä tarjoa kompromissia, vaan vie valitun linjan loppuun asti. Ulkopuolisen kertojan tarjoamaa ulospääsyä painajaisesta ei ole, kaikki tapahtumat ovat tässä ja nyt.

Tiukalla pysyttäytymisellä rajatussa näkökulmassa on myös rasittava kääntöpuolensa. Levoton käsivarakamera ahdistaa katsojaa, kuten on tietysti tarkoituskin, mutta kameran pyyhkiessä minuuttikaupalla holtittomana maanpintaa alkaa mieleen tulla kerettiläisiä ajatuksia. Voitaisiinko Suomessa vastaava kohuelokuva koota vaikkapa pöhnäisen hirviporukan filmille taltioidusta metsäreissusta?

Blair Witch Projectin herättämä huomio osoittaa, että kerronnan konventiot murtavalla elokuvalla on yhä mahdollisuudet kaupalliseen menestykseen. Aika näyttää, jääkö se vain mediahypeä nostattaneeksi muotokokeiluksi vai nouseeko se kauhuelokuvan suunnannäyttäjien joukkoon. Vai merkitseekö tällaisten elokuvien esiinmarssi peräti koko taiteenalan uutta kumousta, paluuta puhtaan elokuvan ideaaliin?

ks. Telttaretki faktan ja fiktion rajamaille