Barbara valkokangas

Ensin oli sota. Turpaan. Viiksekäs herrakansalainen. Toinen sota. Kovempaa turpaan. Mark ja Ostmark. Muurin murtuminen. Saksalaisella kulttuurikentällä ei ole ainakaan puuttunut kipupisteitä – natsi-Saksan ja DDR:n hirveyksiä ei parilla täysosumallakaan kaadeta. Christian Petzoldin kynäilemä ja sovittama Barbara on tuorein Skandinaviaan rantautunut kurkistus rautaesiripun itäpuolelle.

Historiallisen tematiikan ja kuvaston takaa paljastuu verrattain rohkea eurooppalainen draamaelokuva, jonka juonikuvio ei noudata sitä kaikkein kuluneinta kaavaa. Kompastuskiveksi muodostuu pikemminkin kerronnan sammaleisuus, josta seuraa akuutti jännitteen puute. Aikarajoihin ja esteisiin toki törmätään, mutta kerronnallisena ongelmana elokuvalle nimensä lainannut lääkäritär (Nina Hoss) on avomerellä ajelehtija, ei aktiivinen toimija.

Saksan demokraattiseksi tasavallaksi nimetty huvituskeskus antoi yksilöille kauniisti ilmaistuna rajalliset resurssit ja sieti aloitteellisuutta vain viitteellisesti. Elokuva näyttää osuvasti, kuinka rikkinäinen tällainen järjestelmä ihmisluonteen näkökulmasta tarkasteltuna on. Ne pienetkin hyvät teot ja edistysaskeleet kumpuavat yksittäisten ihmisten ennakkoluulottomuudesta ja ylämäkeen juoksemisesta.

Barbaran toimintakentän kapeus toimii kelvollisena vertauksena DDR:n putkinäköisyydelle. Ongelma on se perinteinen. On paljon helpompi kuvata vapaaehtoista tai pakotettua passiivisuutta kuin tehdä siitä mielenkiintoista. Das Boot on mestarillinen esimerkki piinaavaan tylsyyteen syventymisestä. Sittemmin lähinnä huteja tehtaillut Wolfgang Petersen tuskin pystyisi temppuaan toistamaan.

Petzoldin ja Harun Farockin raapustama, aitouteen tähtäävä tuokiokuva harmaudesta antaa itsestään tilastotieteilijän luovuudella työstetyn vaikutelman. Temaattisesti läsnä ovat juuri ne seikat, jotka nostetaan esille peruspätevässä itäblokki-esseessä. Ajoittain metaforat ovat kovin kömpelöitä. Katsojan alentaminen pitkähkön taide-analyysin kuuntelijaksi on yksinkertaisesti ala-arvoinen ratkaisu. Kökkö valtiotason luonneanalyysi on yllätys, sillä elokuva toisaalta olettaa katsojalla olevan varsin pätevät perustiedot ajasta ja paikasta.

Kyttäämisen ja ilmiantojen saastuttama ilmapiiri on toki jälleen kerran kylmäävä. Parhaimmillaan sellaiset 2,5% sosialismikokeilun alaisista saksalaisista työskenteli virallisesti tai epävirallisesti Stasille. Termin yksityiselämä sanakirjasta poistaneelle kulttuurille ei kuitenkaan edes pyritä löytämään selitystä ja sitä käsitellään – pakollista yhtä inhimillistävää kohtausta lukuun ottamatta – perinteisen mustavalkoisesti. Mestarillisen Muiden elämän jälkeisessä maailmassa moinen yksinkertaistus kolisee tyhjyyttään.

1989 auenneita arkistoja on pengottu pari vuosikymmentä ja löydöksien inspiroimana on tehty jo useampi väkevä liikkuvan kuvan ja äänen yhdistelmään luottava esitys. Näin ollen Barbaran kaltainen jännitettä kipeästi kaipaava perussuoritus on auttamatta väliinputoaja. Masentava poliittinen tilanne ja sen aikaansaama surullinen käyttäytyminen ovat DDR-kontekstissa jo sen verran peruskauraa, että ohut ja virikkeetön katsaus menneisyyteen ei enää riitä herkistämään.