Spider valkokangas

Cronenbergin kaksi viimeisintä täyspitkää elokuvaa ovat olleet lieviä pettymyksiä. Vieraannuttavat ja oudot Crash ja eXistenZ tuskin kiehtoivat muita kuin vannoutuneimpia Cronenberg-faneja. Ohjaajan yritys seurata omaa aikaansa uusilla provokatiivisilla keinoilla tuntuivat lähinnä tuottavan ontuvaa tekotaidetta. Spider sen sijaan on lopputulokseltaan huomattavasti parempi.

Spider ei sijoitu tällä kertaa kylmään konemaailmaan. Tarkastelun alla on skitsofreniaa sairastavan Dennis "Spider" Clegin (Ralph Fiennes) mielenliikkeet. Creg on viettänyt suurimman osan elämästään mielisairaalassa. Hänet siirretään avohoitoon mielisairaille tarkoitettuun lepokotiin. Valvomattomissa olosuhteissa Dennis lakkaa ottamasta lääkkeitään, minkä seurauksena hän vähitellen vajoaa omaan sisäiseen maailmaansa. Hän alkaa muistella menneitä tapahtumia, aikaa jolloin hän vielä asui vanhempiensa luona. Muistikuvien mukaan isä on murhannut hänen äitinsä ja korvannut hänet huoralla. Elämän seittien purkautuessa takaa paljastuu kuitenkin huomattavasti tylympi ja yksinkertaisempi totuus.

Pääosan esittäjä Ralph Fiennes on roolissaan riittävän uskottava. Dennisin vanhempia esittävät Miranda Richardson ja Gabriel Byrne ovat myös hyvin ammattitaitoisia ja päteviä. Onnistuneelta vaikka hieman liian tutun oloiselta tuntuu myös ratkaisu, jossa Dennis sijoitetaan tarkkailemaan menneisyyttään omien hallusinaatioidensa keskelle. Dennis ei puhu paljon mitään vaan vuorosanat ovat aluksi käsittämättömältä tuntuvia irtosanoja ja hiljaista mutinaa. Elämänsä omia seittejä nykivänä skitsofreenikkona hän on kuin omaan verkkoonsa takertunut hämähäkki. Lontoon esikaupunkialueen tylyt ja kolkot rakennukset ja romua täynnä olevat takapihat tuntuvat oivallisilta koristeilta Dennisin hajonneelle mielenmaisemalle. Howard Shoren säveltämä surumielinen pianomusiikki täydentää oivallisesti elokuvan useita jäätävän hiljaisuuden täyttämiä tuokiokuvia

Psykologisena trillerinä Spider ei ole ehkä niitä kaikkein omaperäisimpiä, sillä juoni ennalta arvattavine loppuratkaisuineen on liian pelkistetty. Toisaalta oivallisen nihilistinen ja kylmä toteutus pitää katsojan kiinni sopivassa niskalenkissä. Onneksi elokuvan pituus on myös sopiva, eikä sitä pyritä keinotekoisesti jatkamaan uusilla käsittämättömillä ja tekotaiteellisilla käänteillä.