Alaston lounas kotikatsomo

David Cronenberg tunnetaan elokuvista, joissa groteskius lihallistuu ja seksuaalisuus kääntyy perversioiksi. Ei ole siis suurempi ihme, että kanadalaisen elokuvan villikko otti ja filmasi beat-kirjailija William S. Burroughsin Alastoman lounaan (1959). Kyse ei ole kuitenkaan suorasta lainasta, vaan pikemminkin vaikuttimien hakemisesta. Cronenbergin Alastomassa lounaassa onkin löydettävissä niin kirjailijan elämänkertaa kuin myös beatnikeille ominaista viinan ja huumeensekaista höyryntää.

Alastoman lounaan juoni on liian monipolvinen kerrottavaksi tässä seikkaperäisesti. Todettakoon vain lyhyesti, että elokuva alkaa New Yorkista vuonna 1953. Kirjailija Bill Lee työskentelee tuholaistorjujana. Pahaksi onneksi hänen vaimonsa Joan tykittää suoneensa tuholaismyrkkyä, jota Lee käyttää työssään. Mies hakee vieroitusapua tohtori Bentleyltä, joka antaa Leelle lääkkeeksi mustaa jauhetta. Erinäisten huumekokeilujen jälkeen Bill ampuu vaimonsa ja tulee ohjatuksi pakomatkalle kaukaiseen Interzoneen, joka kovasti muistuttaa pohjois-afrikkalaista islamilaista kaupunkia. Interzonessa hänen kuuluisi kirjoittaa raportti Interzone-yrityksen toiminnasta kirjoituskoneella, joka tämän tästä muuttuu kovakuoriaiseksi. Ötökät ovat tässä elokuvassa siis kovassa huudossa, eivätkä vain viittauksina Kafkaan.

Juoni tuntuu olevan elokuvassa yhtä harhaanjohtava kuin Leen todellisuuskäsitys. Alastomassa lounaassa tunnelma onkin tarkoitusta tärkeämpää. Cronenberg rakentaa omanlaistaan mysteeriä apunaan omintakeinen huumorintaju, hykerryttävän puistattavat lavasteet, hieno Ornette Colemanin saksofonityöskentely ja onnistuneet näyttelijäsuoritukset. Peter Weller näyttelee vanhan huumehörhö Burroughsin alter egoa Bill Leetä, joka on kadottanut itsensä kirjoituskammon ja huumeiden käytön aallokkoon. Leen haamuvaimona esiintyy Judy Davis, joka on juuri sopiva kireänä narkootikkona. Ian Holm saa esiintyä lipevänä kirjailijana Tom Frostina, joka nauttii Interzonen kauniiden poikien seurasta. Roy Scheideristä kuoriutuu itse pahuus.

Cronenbergin Alastomassa lounaassa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Se käy rasittamaan pitemmän päälle, varsinkin sen jälkeen kun ensimmäiset shokkiefektit on käytetty. Vain satunnaiset vitsit toimivat, kuten se että Weller juttelee kirjoituskoneensa peräaukon kanssa. Tai se, että hän lopulta päätyy Annexiaan, kovin saksalaiselta vaikuttavaan valtakuntaan. Huumeharhan logiikkaa on kuitenkin lopulta tylsää seurata vierestä, elokuvan käsikirjoituksen pohjana se on mielenkiintoinen kokeilu muttei sen enempää. Cronenbergin kunniaksi on tosin sanottava, että jotakin oleellista Burroughsin Alastomasta lounaasta on tarttunut mukaan. Nimittäin beatnikmäinen käsitys kirjallisesta työstä; kirjoittaminen on tekoja ja elämistä, eläminen kirjoittamista. Ja onhan dvd:llä mukana elokuvan hieno traileri.