Kalteva pinta
Dystopisia tulevaisuusnäkymiä ja vääristynyttä todellisuutta perversseiksi sinfonioiksi säveltävä David Cronenberg saa luvan pysyä poissa unistani. Seksiä ja alastomia naisia niissä tosin epäilemättä riittäisi useammankin teinipojan tarpeisiin, mutta kanadalaisen kaunottarissakin on tyypillisesti jotain eläimellisen vaarallista, jopa sairasta.
Vuonna 1983 teattereihin saapunut Videodrome on ikääntynyt ansiokkaasti. Toki sen pitkälti VHS-naruihin kiertyvä tarina on yksityiskohdiltaan puhdasta kasaria, mutta sisällöllisesti elokuva pysyy relevanttina tasan niin kauan, kun viihteen väkivaltaisuudesta keskustellaan.
Marginaalisen tv-kanavan johtoportaassa nuljaileva Max Renn (James Woods) haaveilee löytävänsä ääriväkivaltaisia snuff-pätkiä katsojiensa okulaareille. Sadististen nauhojen takana on, kuinka ollakaan, paljon enemmän kuin vain muutaman hörhön naisviha.
Videodrome on raaka. Verta ei säästellä ja tehosteita on iljettävä katsoa. Cronenbergin elokuvat on sinällään helppo leimata vain väkivaltaisiksi painajaisiksi. Verenvuodatus ei kuitenkaan ole koskaan hauskaa tai viihteellistä. Sillä on tarkoitus ja päämäärä.
Tällä hetkellä on muodikasta syyttää kouluammuskeluissa videopelejä, elokuvia ja vääränalaista musiikkia. Rock’n rollia kun ei taideta pitää epäilyttävänä edes konservatiivien kokoontumisajoissa.
Cronenbergin puheenvuoro mediaväkivallasta ei ole yksiselitteinen. VHS-kasettien luoma uhka on todellinen ja vääränlaisen viihteen ujuttaminen verenhimoisten katsojien tv-ruuduille voi aiheuttaa katastrofin. Toisaalta kyse on rajoista. Mikä on liikaa?
Jos Cronenbergin omia elokuvia tarkastelee, niin rima on korkealla. Välillä tuntuu, että sitä ei ole lainkaan tai ainakin standardien pilkkaaminen on liki itsetarkoituksellista. En tosin ainakaan halua uskoa, että Cronenberg kuvittelee aivopesevänsä art house -yleisön mielettömäksi tappokoneeksi.
Häiriintyneellä kuvastolla ja siihen upotetuilla viesteillä on elokuvassa niin fyysinen kuin henkinen vaikutus useisiin ihmisiin. Avoimeksi jää, miten paljon nähdystä on todellista ja kuinka paljon kuviteltua. Niin tai näin, viivan alle jää radikaali vaikutus.
Toisaalta Cronenbergin töiden suora vertaaminen Videodromessa nähtyihin väkivaltapaketteihin olisi spektaakkelimainen tapa missata koko pointti. Taiteella ja itsetarkoituksellisilla silpomisvideoilla on eroa, väittivät Foxin asiantuntijat mitä tahansa.
Suosittu tapa erotella taide- ja viihde-elokuvat toisistaan on lähinnä keinotekoista status-neppailua. Kun kerran snuff-pätkille, näytellyille tai aidoille, selvästi on tilausta, niin kuka määrittää, milloin ne ovat liian vaarallisia, jollain tapaa taiteettomia.
Väkivallassa on samankaltaista alkukantaista viehätysvoimaa kuin seksissä. Ihmisen tarpeista tietoiset slasherit ovat dipanneet tuosta koktailista jo vuosikymmeniä. Cronenberg on samalla lähteellä, mutta mielikuvituksellisten tappojen sijaan hän haluaa näyttää jotain relevantimpaa.
Videodrome on säälimättömän pessimistinen. Kehenkään ei voi luottaa ja järjestys on vain maltilla rakennettu illuusio. Pukumiesten tavoitteet ovat samaa sarjaa 007-konnien kanssa, mutta niistä puuttuu monokkelipahisten suunnitelmien leikkisä harmittomuus.
Tiukasti rytmitetty puolitoistatuntinen elokuva keskittyy tärkeiksi tunnistamiinsa seikkoihin. Fokus on päähenkilössä ja hänen kauttaan koetuissa teemoissa. Protagonisti Max Rennin näkökulma ei ole totuus, vaan yksi tulkinta tuntemattomasta. Hyytävä trilleri kasvaa hiljalleen groteskiksi kauhunäytelmäksi.
Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 5 henkilöä
Seuraava:
King Kong – 80-vuotisjulkaisu
Iätön klassikko jättiapinasta ja naisesta on edelleen yhtä lumoava 80 vuoden jälkeenkin.
Edellinen: Django
Väkevän ikoninen italowestern-klassikko pitää edelleen pintansa.