Yksin kaikkia vastaan valkokangas

Yksin kaikkia vastaan on raivokas, tabuja rikkova elokuva, eivätkä tähdet, joilla kriitikot elokuvia arvottavat, tee sille oikeutta. Se pistää katsojat seinää vasten, ja siksi suurin osa heistä inhoaa elokuvaa, enkä usko, että edes harvat ihailijat pystyvät sitä hirveästi rakastamaan. Kuitenkin juuri peittelemättömyys ja näkemyksen ehdottomuus tekevät siitä yhden vuoden tärkeimmistä ensi-illoista. Nimittäin sillä, onko Yksin kaikkia vastaan huono tai hyvä elokuva, ei ole merkitystä. Se on elokuva, joka jää kiusaamaan katsojaa vielä pitkään elokuvateatterista poistumisen jälkeen.

Ei ole ihme, että käsikirjoittaja-ohjaaja Noé mainitsee esikuvikseen Scorsesen Taksikuskin ja Peckinpah’n Olkikoirat. Yksin kaikkia vastaan kurkistaa rohkeasti potentiaalisen tappajan, vankilasta vapautuvan Teurastajan pään sisälle. Koko elokuva onkin Teurastajan pitkä, loputtoman pessimistinen monologi. Lihava akka nalkuttaa, työtä ei ole ja maailma ympärillä on menettänyt merkityksensä. Vain ajatus seksistä autistisen tyttären kanssa kiinnostaa Teurastajaa, joka ei näe valoa tunnelin päässä. Maailma on paska paikka ja kuolema odottaa kaikkia. Ystävyys, rakkaus, isänmaa, työ - kaikki se on raivoa kihisevälle Teurastajalle vain huijausta, johon ihmiset tarttuvat, jotta elämä olisi siedettävämpää.

Hämmentävintä monologin kuuntelemisessa on se, että teurastajan nihilismi ja vihainen tuskastuminen tuntuvat niin tutulta. Ne ovat niitä sensuroimattomia ajatuksia, joita lähes jokaisen omaan elämäntilanteeseensa kyllästyneen ihmisen päässä risteilee. Arkipäivän latistaessa unelmat elämän mielekkyys katoaa. Tyhjiö on täytettävä ja kontrolli palautettava, jos ei muuten niin väkivallan avulla. Syyllinen ja syntipukki kärsimykseen löytyy aina muualta kuin korvien välistä.

Todellinen totuuselokuva?

Elokuvan raju suorasukaisuus on tarkoitushakuisella törmäyskurssilla paitsi pintasliipatun viihteen, myös ranskalaisen elokuvan valtavirran kanssa. Kuten monet muut viime vuosien ranskalaiselokuvista (esim. Dobermann), myös tämä pyristelee uuden aallon perinnettä vastaan. Tästä huolimatta se on kuitenkin lähempänä vaikkapa Godardin elokuvien omapäisyyttä kuin amerikkalaisen elokuvan lajityyppisidonnaisuutta.

Välillä synkkyys ja sisäisen monologin välittämä "keskisormi pystyssä" -asenne muuttavat elokuvan lähes mustaksi komediaksi. Silti sen tunnelma on koko ajan kireän väkivaltainen, vaikka itse väkivaltaa on vain muutamassa kohtauksessa. Se on sitäkin puistattavampaa, sillä sitä ei millään lailla estetisoida tai oikeuteta. Miten siihen pitäisi suhtautua? Teurastaja ei ole paholainen, sankari tai uhri, hän on vain… ihminen?

Suurin osa kauhu- ja väkivaltaelokuvista uskottelee flirttailevansa ihmisen pahan puolen kanssa, mutta ei edes tosissaan yritä, tai vetäytyy, kun olisi aika tehdä johtopäätöksiä. Yksin kaikkia vastaan ei vetäydy, ja siksi se tuntuu vastenmieliseltä ja suorastaan vaaralliseltakin elokuvalta. Kulttuuri pitää meidät kurissa kahlitsemalla mielihalujen hillittömän toteuttamisen ja antamalla eettisten normien ihanteen. Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen vapaasti toteuttaa salaisimpia toiveitaan? Pääseekö kaikissa meissä asuva pikku teurastaja silloin vapaaksi? Yksin kaikkia vastaan on - ikävä kyllä - todellinen totuuselokuva.