Love kotikatsomo

Ranskassa elokuvauransa tehnyt argentiinalaissyntyinen Gaspar Noé lukeutui uransa alkuvaiheessa alkavan vuosituhannen kiinnostavimpiin ohjaajiin. Esikoispitkä Yksin kaikkia vastaan (1998) ja sitä muutamaa vuotta myöhemmin seurannut Irreversible (2002) olivat synkkiä ja ravistelevia madonlukuja ihmisyydestä ja väkivallasta. Elokuvakerronnallisesti kunnianhimoiset teokset olivat vaativia niin muodon kuin sisällön osalta. Perinteistä kerrontaa välttävät elokuvat alistivat huomiota herättävän kuvastonsa ajatuksia piinaavalle sisällölle.

Edellä mainituissa teoksissa Noé tapaili rajaa, jonka nurjalla puolella raju kuvasto muuttuu itsetarkoituksellisen huomionhakuiseksi. Näin lopulta kävi miehen pornoaiheiseen lyhytelokuvakokoelmaan Destricted (2006) ohjaamassa lyhytelokuvassa We Fuck Alone, joka sisältöpotentiaalistaan huolimatta kilpistyi pelkäksi pinnaksi. Sama jatkui Enter the Voidissa (2009) ja nyt Lovessa (2015). Molemmat vaikuttavat enemmän kuvastoltaan huomionhakuisilta kuin sisällöltään aidosti kiinnostavilta ja ravisuttavilta teoksilta.

Suoralla seksin kuvaamisella on ollut sijansa koko Noén tuotannossa, mutta Lovessa se on muodon ja kerronnan keskiössä. Amatöörinäyttelijöiden aidot seksikohtaukset nostattivat jo ennakkoon kohua, valitettavasti vain seksin nostattamaan huutoon ei ole sisällöllistä vastakaikua.

Toki Love kuvaa seksinhimoisen miehen tekemien väärien valintojen aiheuttamaa tyhjyyden tunteen syöksykierrettä, mutta elokuvan hahmot on kirjoitettu ja tulkittu niin tyhjänpäiväisiksi, että elokuvan esiin nostamasta sisällöstä on vaikea ottaa koppia.

Noén elokuvien päähenkilöt eivät ole koskaan olleet kovin samaistuttavia tai myötäelettäviä, mutta hänen varhaisten teostensa hahmot olivat ristiriitaisessa yksinkertaisuudessaan kiehtovia toisin kuin Loven päähenkilö Murphy, joka on vain yhdentekevä panomies. Kiinnostavuudessaan Murphy jää vain kalpeaksi varjoksi Yksin kaikkia vastaan -elokuvan Teurastajasta.

Tarinan ja sisällön jäädessä ponnettomaksi liukuhihnalta tulevat seksikohtaukset vaikuttavat yhä enenevissä määrin itsetarkoituksellisen huomionhakuisilta. Eksplisiittinen seksi oli valkokankaalla kohunsa arvoista vuosituhannen vaihteessa Catherine Breillatin Romancen (1998) ja Patrice Chéreaun Intimacyn (2000) aikoina, mutta sittemmin pornografian arkipäiväistyminen on vienyt suoran seksin kuvaamiselta sen sensaatioarvoa.

Love kyllä osoittaa, että valkokangasteoksessa aihe ja kuvasto ovat edelleen huomiota herättäviä kaikesta seksin kaupallistumisesta huolimatta. Valitettavasti Love vain ei ole huomion arvoinen, oikeastaan millään mittarilla. Sen seksikohtauksista puuttuu kiihottava himo, jotta kuvasto täyttäisi pornografiset tarkoitusperät. Toisaalta elokuvan tarinasta ja hahmoista puuttuu tarvittava sisällöllinen kunnianhimo, jotta teoksen sanottava tuntuisi merkitykselliseltä. Loven arvo taideteoksena jääkin harmittavan puolivillaiseksi.