Lux Æterna kotikatsomo

Onko Gaspar Noé muuttunut kauhukakarasta vanhemmaksi valtionmieheksi? Noén läpimurtoelokuva Irreversible – syntiset (2002) sai tunnetusti Cannes-yleisön pakenemaan salista sen poikkeuksellisen raakaa seksuaalista väkivaltaa. Tanssintäyteinen Climax (2018) sai kuitenkin ylistävän vastaanoton, ja sekös Noéa ärsytti: ”Teen selvästi jotain väärin. Minun täytyy pitää lomaa ja miettiä uraani uudestaan”, hän sanoi varmasti osittain vitsaillen The Guardianin haastattelussa Cannesin elokuvajuhlilta.

Noé ei lomaillut, vaan teki jo seuraavalle festivaalille 50-minuuttisen Lux Æternan (2019), joka ei sekään onnistunut shokeeraamaan vanhalla tavalla. Mitenkään ”helppoa” kamaa se ei ole, vaikka seksi ja ääriväkivalta puuttuvatkin. Varoituksen sanana voi todeta, että elokuva, joka alkaa Fjodor Dostojevskin epileptisiä kohtauksia edeltävää tilaa ylistävällä sitaatilla, sisältää runsaasti silmämunia kärventäviä strobovaloja, eikä siten sovellu niille herkille katsojille.

Monissa arthouse-elokuvan liemissä keitetyt Béatrice Dalle ja Charlotte Gainsbourg esittävät itseään. Ollaan Dallen esikoisohjauksen kuvauksissa; noitia siinä poltetaan, muuta sisällöstä ei kerrota. Hieman kuten Climaxissa, kärjistyvät huonot vibat pian täydelliseksi katastrofiksi, eikä kuvauksista tahdo tulla mitään. Kautta elokuvan hyödynnetty jaettu ruutu, josta toinen puoli on usein tunkeilevan making of -kuvaajan videokamera, luo stressaavaa vaikutelmaa.

Lux Æterna on helppo lukea kommentiksi elokuva-alan #metoo ja Time’s Up -liikkeisiin. Ruudulla välkkyy Godardin, Fassbinderin ja Dreyerin kaltaisten miesnerojen sitaatteja, joissa toistuu taiteen vuoksi kärsimisen eetos. ”Elokuvasta tuli hyvä. Tarkoitus pyhittää siis keinot”, toteaa Dalle Gainsbourgille nöyryyttävästä kuvauskokemuksesta kertoessaan. Mutta onko todella näin? Dallehan ei saa pidettyä kuvaustilannetta kasassa kaikesta diktaattoriohjaajille ominaisesta huutamisestaan huolimatta.

Katsokaa, osaavat naistaiteilijatkin olla valtaansa väärin käyttäviä mulkkuja, tuntuu Noé sanovan, mikä pitää toki paikkansa. Yksittäisiä tyranneja isompana ongelmana voidaan pitää kuitenkin kulttuurialan jäykkiä ja epätasa-arvoistavia valtarakenteita, minkä elokuvakin tuntuu tarkoituksellisen sekavista viesteistään huolimatta ymmärtävän. Lavastettua noitaroviota ympäröi tympeä hierarkkisuus, jossa senioriteetti jyrää eikä kommunikaatio toimi. Lux Æternaa voisikin melkein käyttää varoittavana opetusfilminä elokuvakouluissa: älkää tehkö näin!