Irreversible kotikatsomo

Argentiinalaissyntyinen ranskalaisohjaaja Caspar Noé muistetaan parhaiten kahdesta ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Yksin kaikkia vastaan (1998) ja Irreversible (2002). Noén esikoispitkä oli synkkä ja väkivaltainen yksinpuhelu, jota seurannut Irreversible on piirtynyt elokuvahistoriaan puistattavana madonlukuna väkivallasta seurauksineen. Myöhemmällä urallaan Noé ei elokuvallisesti ole yltänyt enää ensiteostensa vaikuttavuuteen.

Irreversiblen suora ja raju väkivalta on jättänyt varjoonsa niin elokuvan tematiikan kuin sen kerronnallisen poikkeuksellisuuden. Elokuvan käänteinen kerronta, jossa tarina kerrotaan lopusta alkuun, saattaa näyttäytyä aikansa itsetarkoitukselliselta kikkailulta mutta tarkemmalla pohdinnalla kyse on yhdestä oivaltavimmista kerrontaratkaisuista elokuvan historiassa.

Irreversible alkaa pitkällä ja heiluvan kameran myötä hyvin sekavalla kohtauksella, jossa kaksi miestä etsii henkilöä hämärästä pornoluolasta. Kohtaus loppuu väkivallan purskahdukseen, jota ei haluaisi katsoa. Seuraavassa kohtauksessa sama mieskaksikko etsii Pariisin kaduilla kyseistä pornoluolaa.

Elokuva etenee kohtauksittain, joissa tarinaa avataan taaksepäin. Elokuva ja tarina kulkevat siten päinvastaisiin suuntiin, eivätkä katsojan ja tarinan hahmojen tunnetilat kohtaa lainkaan, mikä tekee samaistumisesta mahdotonta. Katsoja asetetaan tarkkailijan ja havainnoijan epäkiitolliseen rooliin.

Tarinan hahmojen tunteet ja toiminta etenevät normaalin syy-seuraus-logiikan mukaisesti, mutta katsoja joutuu käsittelemään tapahtumat tietämällä seurauksen mutta ei syytä. Tämä johtaa poikkeuksellisen tunneluentaan, sillä tietäessään syyn seurauksille asioihin suhtautuu aivan eri tavoin kuin jos joutuu kohtaamaan pelkän seurauksen vailla syytä. Ihmismieli etsii väistämättä selityksiä tapahtumille, kyse on luontaisesta uteliaisuudesta luoda itselleen ymmärrystä tapahtuneesta, mikä johtaa helposti vääriin tulkintoihin.

Tämän valossa elokuvan vastaanotto ja reaktiot herättävät pohtimaan, mihin itse asiassa elokuvassa reagoidaan: esitettyyn väkivaltaan vai sen katsojassaan synnyttämiin reaktioihin? Syystä tai toisesta vastaavaa debattia ei niinkään käydä viihteellisesti esitetyn väkivallan tai seksuaalikuvaston kohdalla, mutta realistisempien presentaatioiden kohdalla on toisin. Väkivallan esittäminen sellaisena kuin se on, ei ole millään tavoin katarttista. Päinvastoin todellinen väkivalta tai sen presentaatio on vastenmielistä, niin vastenmielistä, ettei sitä tarvitse erikseen alleviivata. Herääkin kysymys, mistä inhoreaktiotaan korostavat itse asiassa järkyttyvät: väkivallan esittämisestä vai väkivallan heissä synnyttämistä hyvinkin pimeistä ja pelottavista tunnereaktioista? Tämän suhteen ollaan taiteen ytimessä. Taidetta tehdään, jotta ihminen pystyy käsittelemään vaikeita ja kauhistuttaviakin asioita kohtaamatta niitä kuitenkaan todellisuudessa.

Eniten Irreversiblessä on kohahduttanut sen kymmenminuuttinen raiskauskohtaus. Elokuvan saralla aihetta ei suinkaan käsitellä ensimmäistä kertaa. Raiskausta on kuvattu suoraviivaisesti – joskaan ei näin painostavan suoraan – aikanaan jo niin Sam Peckinpah'n Olkikoirissa (1971) kuin John Boormanin Syvässä joessa (1972), joihin molempiin Noé itsekin on viitannut. Irreversiblessä raiskaus on pyritty esittämään sellaisena kuin se on, äärimmäisen brutaalina väkivaltana ja uhrinsa totaalisena alistamisena ja avuttomuutena, mitä piinaavan liikkumaton kamerakulma korostaa.

Kuvailmaisulla on koko elokuvan kerronnassa huomattava merkitys. Kuvakulmat, kameran liikkeet, värimaailma ja valaisu muuttuvat johdonmukaisesti elokuvan edetessä raivosta ja hajaannuksesta seesteiseen harmoniaan. Elokuvan lopun eli tarinan alun auringon kuulaamassa värikylläisyydessä on vaikea käsitellä ja hyväksyä näkemäänsä, tarinan loppua. Vääryydet ja niiden peruuttamattomat seuraukset, joihin elokuvan nimikin viittaa, ovat elokuvan kuvastoakin järkyttävämpiä. Väkivallalla on vain huonoja seurauksia, eikä väkivallan alullepanija joudu edes vastuuseen teoistaan. Seurauksen ja vastuun kantavat muut, ja syvimmin kaikista heikoimmat ja viattomimmat.

Tämä tyrmistyttävä lopputulema on lamaannuttava. Muistan edelleen hyvin liki kahdenkymmenen vuoden takaisen valkokangaskokemuksen raskauden ja sen jättämän hämmennyksen. Elokuvan väkevää tehoa ei aika ole vienyt. Hämmennyksen sijaan vallan otti nyt henkinen uupumus. Niin vaikeaa kuin väkivallan katsominen on, vielä vaikeampaa on väkivaltaisen tematiikan työstäminen ja käsittely. Elokuvan kerronta riisuu kaikki inhimilliset tunnesuojaukset esittämiltään asioilta, jolloin katsojana, tai paremmin sanottuna sivustaseuraajana, joutuu tekemään valtavan työn kyetäkseen vastaanottamaan esitetyn ja työstämään sen ymmärrettäväksi.

Irreversible on teos, joka on katsottava alusta loppuun, jotta sitä voi edes yrittää ymmärtää. Parjattujen väkivaltakohtausten irrottaminen teoskontekstistaan on itsepetosta, jolla inho siirretään omista ajatuksista väkivallan presentoimiseen. Noén myöhempiä elokuvia voi perustellummin syyttää seksin ja väkivallan shokkiarvoilla ratsastamisesta, mutta Irreversiblessä kyse on aivan muusta: ihmisyydestä hyvässä ja äärimmäisessä pahassa. Jälkimmäisen kieltämisessä ei ole mieltä, sen todentaa jo maailmastamme tulviva uutisvirta. Pahaa on ihmisessä paljon, ja tämän tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti hyvää.

Irreversiblen tuoreella blu-ray-julkaisulla on mukana elokuvan vuonna 2019 julkaistu Straight Cut -versio, jossa kerronta etenee perinteisen lineaarisesti. Version merkitystä tai tarkoitusta on vaikea oivaltaa. Kenties tavanomaisella kerronnan logiikalla elokuvan on ajateltu olevan helpommin lähestyttävä mutta samalla menetetään elokuvan edellä käsitellyt sisällölliset merkitykset.

Julkaisun kiinnostavampaa antia ovatkin sen lisämateriaalit, varsinkin suomeksi tekstitetty 40-minuuttinen dokumentti, jossa elokuvan tekijät käyvät läpi niin teoksen tekovaiheita kuin sen saamaa vastaanottoa. Noén tähänastisen uran merkittävimmän elokuvan ja elokuvakerronnallisen merkkiteoksen synnyttämiseen ei tarvittu kummoisia taloudellisia resursseja vaan oikeat ihmiset, rohkeutta ja luomisen vapautta. Elementit, jotka löytyvät lähes poikkeuksetta merkityksellisen taideteoksen takaa.