Pelastakaa Grace valkokangas

Brittielokuvan uuden polven tekijät ovat tietoisesti ulostautuneet siitä puhkikuluneesta yhteiskuntakritiikistä, jonka puitteet lojuivat usein keittiön seinien sisällä. Tiskialtaan vyöryistä nouseva kaalintuoksuinen maanantaiangsti on nykyisin harvinaista siedettävää, sillä englantilainen elokuva tarkoittaa enemmänkin viihdettä. Työttömän perheenäidin tuskastakin on löydettävä huumoria konstilla millä hyvänsä. Televisiotuotannon poimiessa käsikirjoituksen oivalluksia, elokuvantekijöiden kontolle jää suodattaa heppoisemmat tarinantyngät läpi kiihkeästi vapautuvan filmiestetiikan. Omia ääripäitään edustavat bailaavat trendihoureiset nuorisoelokuvat ja Guy Ritchien energiset väkivaltakomediat. Moraalisia kysymyksiä asetellaan siinä välissä, jos niitä menossa muistetaan.

Tuloksena on sekä miellyttävästi huvittavia että ylikorostuneen tyhjiä hetkiä. Jokaiselle löytyy varmasti kumpaakin - ja on aivan sama, sulattaako ne molemmat. Tv-ohjaajana rutinoituneen Nigel Colen esikoisohjaus Saving Grace on siitä kummallinen brittielokuva, että se on näitä yhtä aikaa. Tämän kaltaista huumekomediaa ei olisi voinut kuvitella pari vuosikymmentä takaperin, vaikka elokuvan viehättävä pienimuotoisuus tuokin mieleen Bill Forsythin kiehtovat 1980-luvun miljööt. Silloisissa jenkkien teinifarsseissa marihuanasta vähän vihjailtiin, mutta kun bileisiin päästiin, ei pilvestä kuin punastuttu. Saving Grace ei ole mikään pelleilevä teinileffa vaan hyväntuulinen tätielokuva. Tyynen viaton kuin tapahtumapaikkansa merenrantakylä. Se puhuu selvin kielin "rikoksen" eli marihuanan hyväksi.

Nimihenkilöllä, kartanonrouva Grace Trevethenillä (Brenda Blethyn), on edessään kaksinkertainen pulma. Hän on juuri jäänyt leskeksi, ja perinnöksi on vieläpä langennut pelkkä satoihin tuhansiin puntiin noussut velka. Aikansa tilannetta päiviteltyään hän päättää ottaa vaarin puutarhurinsa Matthew’n (Craig Ferguson) vihjaisemasta toimintasuunnitelmasta. Ei aikaakaan, kun eräs hamppukasvi heittää kasvihuoneen muut kaunokit pellolle ja syntyy bisnes, joka alkaakin kantaa.

Saving Grace on juuri niin hyväntuulinen elokuva kuin huumekaupasta ja huumeiden käytöstä vain voi tehdä. Se on käypä ja huvittava kertomus siitä, mikä huumekeskusteluissa päivä päivältä unohdetaan: huumeet koskevat ketä tahansa - ei vain kliseisiä "uhanalaisia", kuten nuorisoa, köyhiä ja yläluokkaa. Gracen uskalias motiivi hyötyä yrteistään on ymmärrettävä, sillä yhteiskunta ei tarjoa mitään sen parempaa ahdinkoon joutuneelle.

Oman ongelmansa elokuvaan muodostaa marihuanan käytön kuvaus. Hyväntuulisuudella ei enää siinä vaiheessa ole mitään rajaa, sillä kyse on liioittelevasta parodiasta. Saving Grace esittää ihanteellisen näkökulman eri sosiaali- ja ikäluokkia hämärtävään huvikumpuun, jossa ihmiset suhtautuvat toisiinsa ennakkoluulottomasti. Mitäpä marihuanassakaan voisi silloin olla tuomittavaa? Saving Grace myös unohtaa kuvata moralistisia kieltäytyjiä esittämällä kaikki henkilöt poliiseja ja virkamiehiä myöten pohjimmiltaan kielletyn kokemista kaipaavina - ja osuukin ideaalissa lähtökohdassaan oikeaan. Jos pikku pössyttely kerran saa koko kylän riemuihin, niin vikahan on laissa.

Elokuva käsittelee mielenkiintoisesti käsitettä "kasvaminen". Siinä kun hamppu kasvaa, myös bisnes kasvaa ja jos hyvin käy ja niin halutaan, niin ihminenkin kasvaa. Tv-lähetykseen päästyään Grace kiittää puutarhuriaan siitä, miten tämä opetti häntä kasvamaan. Sanavalinta kuulostaa piristävän oudolta: ihmisenä kasvaminen on tapahtunut pelkän hampun viljelyn ja marihuanan polton oppimisen, eikä minkään ymmärrykseen pyrkivän katumusharjoittelun, avulla. Tällainen ihmisenä kasvaminen voisi siis elokuvassakin tarkoittaa vain uutta kokemuspiiriä - ei mitään välttämätöntä muutosta parempaan tai huonompaan.

Saving Gracessa marihuanasta innostuvien elämä kääntyy vahvasti myös siihen sidonnaiseksi. Ongelmana elokuvalla onkin se, mikä hyväntuulen päihde-elokuvalle oireellisesti kuuluukin: kiitos marihuanan, syntyy muutos parempaan. Saving Grace ei yritäkään todentaa, miten tästedes jatkaa kasvamista. Kaikki näyttää kuitenkin toiveikkaalta kaikissa suhteissa. Syynä voisi olla tämä brittiläisen nykyelokuvan keskeinen ilmentäjä: huolettomuus.