Katso pihan toiselle puolen!
Kerrostaloasuminen on sen verran itsestään selvää, että kaikki arvaamattomuus sen suhteen liittyy lähinnä putkiston oikkuiluun. Tuskin kolottuminen oli paljon jännittävämpää 1950-luvullakaan, mutta silloin asuintavasta tallentui sentään elokuvaksi parin tunnin tuokio tarkkaan hiottua jännitystä. Mikään ihme ei ole, että asialla oli Alfred Hitchcock. Varman intuitiivisesti jännityksen kruunaamattomana kuninkaana pysyvä ohjaaja vietti 1950-luvulla Hollywood-tuotantonsa loistokauttaan. 50-luvulta löytyy niin Muukalaisia junassa, Täydellinen rikos, Mies joka tiesi liikaa, Vertigo kuin Vaarallinen romanssikin, mutta ennen kaikkea timanttinen Takaikkuna.
Takaikkunassa on sama teema kuin toisessa tämän vuoden restaurointiklassikossa Peeping Tom: tirkistely. Takaikkunassa sitä ei tosin nähdä lainkaan hyytävässä valossa vaan enemmänkin hupaisasti lainvalvontaa edistävänä jokapäiväisyytenä. Pääosassa on jalkansa katkaissut uutiskuvaaja L.B. Jeffries (James Stewart), joka kuluttaa toipumispäiviänsä tiirailemalla vastakkaisen kerrostalon ihmisiä. Kun oma elämä on tahtomattaan rajallista, niin ikkunoiden takana se on kuitenkin kiihkeimmillään - ja sitä helpommin seurattavissa, jos omistaa kiikarit. Katsoja on täysin Jeffriesin asemassa - hän näkee täsmälleen samat asiat, eikä yhtään enempää.
Hitchcock kuvittaa kerrostalon asukkaiden ammateista ja elämäntavoista kiehtovan sosiaalisen kirjon. Modernistinen kuvanveistäjä, juopotteleva säveltäjä, norjavartaloinen voimistelija Miss Torso, parvekkeella nukkuva aviopari, yksinäinen Miss Lonelyhearts ja kuherruskuukauttaan viettävä nuoripari muistuttavat ominaispiirteineen kuin hahmoja Hullunkuriset perheet -pelikorttisarjasta. Sorapinnan tähän arjen viattomaan harmoniaan tuo aviopari, jonka vaimo jatkuvasti nalkuttaa rasittuneelle miehelleen. Yhtäkkiä nainen katoaa jäljettömiin, ja miehen käsissä alkaa vilistä köyttä, veistä ja sahaa. "Kuinka sinä paloittelisit ihmisruumiin?", kysyy Jeffriesiltä hänen hoitajansa Stella (Thelma Ritter).
Takaikkunasta kirjoitettaessa olisi pyhäinhäväistys unohtaa Grace Kelly, joka Jeffriesiin rakastuneena nuorena seurapiirinaisena vierailee tämän asunnossa seurustelemassa ja auttamassa arkipäiväisissä asioissa. Katsojasta tuntuisi, että tässähän vasta täydellinen pari, mutta Jeffries hankaa vastaan. Hän ei uskalla tarttua omaan elämäänsä vaan suuntaa katseensa siihen, mikä tuntuu helpommalta ja kiinnostavammalta: muiden ihmisten palapeleihin.
Takaikkuna on rinnakkaisteos aiemmin samana vuonna valmistuneelle, vielä rajoittuneemmalle neljän seinän elokuvalle Täydellinen rikos, jossa samainen rikos tapahtuu subjektiivisesti itse päätapahtumapaikalla. Takaikkunassa Hitchcockin piilosatiirinen näkemys ihmiselämän oudoista tärkeysjärjestyksistä aukeaa kuitenkin vielä avoimempaan kukkaansa, kun tapahtumien kirjo on koko pihapiiriä - yhteiskuntaa pähkinänkuoressa - koskeva. Seuraavassa ehkä outo vertaus, mutta elokuva-ajattelun ja -kerronnan tasolla Takaikkuna merkitsee jotain samaa kuin The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band albumikokonaisuutena pop-musiikin historiassa.
Vallitsevan hetken elokuvaohjelmistossa vuonna 1954 valmistunut Takaikkuna on paitsi vuorenvarmasti viihdyttävin myös yhä vankasti ajankohtainen elokuva. Tiirailun tarve on vain lisääntynyt ja monimutkaistunut. Hiljattain tuli televisiosta keskustelu, jossa eräs laulajatähti ja toimittajat pohtivat media-artikkelien merkityksiä, jotka käsittelevät elämän varjopuolia julkisuuden henkilöiden tuntemusten kautta. Keskustelussa ei päästy kuitenkaan kysymään, kuinka rehellisesti omasta elämästään kukin yksilö pystyy tiedotusvälineille kertomaan. Kun tv-hahmot ovat melkein tutumpia kuin ihmiset seinän takana, päivittäisessä elämässä kohdataan silti yhä vain elävät ihmiset.
Takaikkunassa koko kerrostalon väki kokoontuu yhteisen asian ajamana parvekkeilleen vain silloin, kun villakoiransa väkivallan uhrina menettänyt nainen huutaa itkien naapureilleen: "Kuka teistä murhasi koirani? ... Te ette tiedä, mitä lähimmäinen tarkoittaa." Kohtaus on erinomainen tiivistys elokuvan teemoista: inhimillisestä tirkistelystä ja vieraantumisen tunteista. Hitchcock leikkaa täydellisen annoksen kerrostaloelämää ja sen hullunkurista ristiriitaa siinä, ettei muka olla kiinnostuneita toisista, mutta pahimmassa tapauksessa silti ollaan. Myös käänteenä vaivatta kasvavalle murha-arvoitukselle kohtauksella on yllättävä merkitys jaettavanaan.
Takaikkunan iltapäiväunen tapaiseen tilaan vievä äänimaisema koostuu alituisesta liikenteen äänestä, sillä Jeffriesin ikkunasta on kapea näkymä myös kaupungille - kadun vilskeeseen ja pieneen baariin. Autot hurisevat ja ihmiset hääräävät luukuissaan. L.B. Jeffriesillä ei ole tietokonetta saati televisiota. Hänellä on muuta tekemistä. Tarkkailemalla kaltaistensa ihmisten yksinäisyyttä ja arkea hän samalla peilaa omaa sitoutumisen pelkoansa, ja kaiken lisäksi selvittää harrastuksensa varjolla murhan. Siinäpä vasta hyvät syyt pitää silmät auki. Kääntöpuolensa kansalaisaktivistisella salapoliisintyöllä on toki: kun eräs Jeffriesin tirkistelemistä ihmisistä huomaa olevansa silmäiltävänä, siinä muuttuu niin tarkkailijan kuin tarkkailtavankin tapa olla.
Toimituskunnan keskiarvo: 4,8 / 8 henkilöä
Seuraava:
Cell, The
Arvostelu elokuvasta Cell, The.
Edellinen: Titan A. E.
Arvostelu elokuvasta Titan A. E..