Foreign Correspondent kotikatsomo

Kovanaamainen amerikkalainen rikosreportteri Johnny Jones (Joel McCrea) saa yllätystehtävän ja päätyy Eurooppaan kirjeenvaihtajaksi. Toinen maailmansota lähestyy ja Jones metsästää skuuppia arasta tilanteesta. Skuuppi kuitenkin löytää pikemminkin hänet ja kohta vihollisvakoojia pitää varoa ja jahdata samaan aikaan. Matkaan mahtuu kaikki aikansa ydinelementit kuten mutkikas romanssi ja yllättävä takinkääntäjä.

Ulkomaankirjeenvaihtaja on brittiläisen ohjaajalegendan, Alfred Hitchcockin, toinen Hollywood-elokuva, hänen ainoan Oscar-voittajansa Rebekkan (1940) jälkeen. Kyseessä on toisen maailmansodan alkutaipaleilla tehty vakoojajännäri, joka sijoittuu aikaan juuri ennen sodan alkua. Hitchcockin taattuun tyyliin päähahmo päätyy puolivahingossa ojasta allikkoon, eikä tilanteessa muu auta kuin paljastaa monimutkainen vakoojasalaliitto, pelastaa kidnapattu diplomaatti salaisuuksineen sekä tietenkin ohessa iskeä mukaansa kaunokainen.

Ohjaajan näpit näkyvät esimerkiksi elokuvan menevässä ja viihdyttävässä tahdissa, jossa kuiva huumorintaju ja naseva dialogi keventävät paikoittain kornin melodramaattista romantiikkaa ja jännäritoimintaa. Tästä kuuluu varmasti kiitos myös monipäiselle käsikirjoittajatiimille. Tiimi koostui muutaman Hitchcockin kanssa useamminkin työskennelleen kynäilijän lisäksi esimerkiksi useista James Bond -elokuvista myöhemmin tunnetusta Richard Maibaumista.

Ohjaajan elokuville on myös tyypillistä tarkka kuvaus ja visuaalinen ilme. Tälläkään kertaa ei joudu pettymään, sillä vaikuttavan uran omaava Rudolp Maté hoitaa elokuvaajan roolin kunnialla. Filmi nouseekin muiden aikalaistensa yläpuolelle juuri visuaalisesti luodussa tunnelmassaan. Alankomaiden kolkko ja tyhjyyteen venyvä tuulimyllyalanko sekä vielä tänäkin päivänä erikoisefekteiltään ihastuttava ja vaikuttava lentokoneonnettomuuskohtaus ovatkin elokuvan muistettavimmat hetket.

Negatiivisesti muistettavimmat aspektit piilevät edellä mainitussa melodramatiikassa ja kliseissä, jotka varjostavat varsin erinomaisia roolisuorituksia. Sankarin sopivan äänettömät pakoon hiiviskelyt ja orkesterin säestämät pusukohtaukset muistuttavat jatkuvasti katsojaa siitä, että hän katsoo 1940-luvun Hollywood-elokuvaa. Kaiken alla värisee myös sodanaikainen patrioottisuus. Vaikka Hitchcock osaa olla hienovarainen, on kyseessä silti selkeästi propagandaelokuva, joka ajoittain herättää myötähäpeää ja silmienpyörittelyä. Erityisesti kansallissävelmän säestämä loppukohtaus jättää ikävästi Amerikan maun suuhun, vaikka se varmasti herättikin kohdeyleisössään haluttuja reaktioita.

Kekseliäs visuaalinen rakenne, vahvat näyttelijäsuoritukset sekä dialogin nasevuus ja huumorintaju luovat nautinnollisen varhaisen Hollywoodin Hitchcock-elämyksen, jonka kovimpiin sudenkuoppiin kuuluu ajalleen tyypilliset melodramaattiset kliseet sekä ajoittain läpipaistava patrioottinen lipunheiluttelu. Kaiken kaikkiaan kaukana ohjaajan suurteoksista, mutta varman viihdyttävä vakoojajännäri.