Ranskalainen viikonloppu valkokangas

Kuten monilla omia pääosiaan esittävillä ohjaajilla, on ranskalais-amerikkalaisella Julie Delpylläkin tapana ohjata elokuvia, joissa hän esittää omaa itseään. Vuoden 2009 Kreivitär oli tähän yllättävä poikkeus, outo ja ontto, yhdentekevä historiallinen draama. Delpyn paluu muotoon tulee ilmeisen omaelämäkerrallisella Ranskalaisella viikonlopulla, joka kertoo esiteini-ikäisen Albertinen (Lou Avarez) sukujuhlaviikonlopusta Anna-äitinsä (Delpy) sekä Jean-isänsä (Eric Elmosnino) kanssa.

Sen suurempaa juonta ei Ranskalaisesta viikonlopusta löydy. Kehyskertomuksessa aikuinen Albertine (Karin Viard) matkustaa perheensä kanssa junalla jossain Ranskassa, ja alkaa muistella lapsuutensa viikonloppua, jonka aikana sai ensimmäiset kuukautisensa. 1970-luvun loppupuolella Albertinen suku kokoontuu kesäiseen Pohjois-Ranskaan viettämään isoäidin syntymäpäiviä, pelaamaan jalkapalloa, laulamaan ja jännittämään tippuuko Skylab-avaruusasema niskaan.

Seuraa perinteistä sukudraamaa, kinastelua, juoruamista, poliittisia erimielisyyksiä ja niin edelleen. Erityisesti Delpyn ja Elmosninon boheemin pariisilaispariskunnan ja maalaisserkkujen erilaisista maailmankatsomuksista kaivetaan humoristista konfliktia. Mutta toisin kuin vaikkapa Delpyn aiemmassa 2 päivää Parisissa (2007), yhteentörmäyksiä ei viedä niin pitkälle, että ne naurattaisivat ääneen. Elokuvan mainostettu ”räävittömyyskin” on sitä, että käydään nakurannalla naureskelemassa karvoituksille ja pikkutytön peniskohtaamisille.

Vaikka kaikki elokuvan henkilöt ovat pidettäviä ja uskottavia, heitä on liikaa. Ranskalainen viikonloppu kärsii ensemble-elokuvan tavanomaisista ongelmista. Usean henkilön kuvaaminen venyttää elokuvan kestoa, mutta samalla jättää kuvauksen kohteet pinnallisiksi. Parhaimmillaan elokuva on kasvukertomuksena, kuvatessaan lämmöllä Albertinea ja muita suvun nuoria. Draamaa tai ristiriitaa löytyy lähinnä puolidementoituneesta Hubert-sedästä (Julie Delpyn isä Albert Delpy).

Jos Delpy on aiemmin ohjannut elokuvia itsensä näyteltäviksi, tuntuu Ranskalainen viikonloppu olevan tehty kokonaan ohjaajalle itselleen. Samalla se on – oikeiden sukujuhlien tavoin – ulkopuoliselle paikoin vaivaannuttavaa katsottavaa. Toki Ranskalainen viikonloppu on riittävän hyväntuulinen välittääkseen edes hieman joie de vivrea, mutta venytetty kesto syö paljon elokuvan viehätyksestä.