Punch-Drunk Love - rakkauden värit valkokangas

Pohjasiko elokuva Magnolia intensiteettinsä itsetarkoitukselliseen konstruointiin sen sijaan, että ohjaaja Paul Thomas Anderson olisi luonut mentaalista resonanssia ja uskaltanut enemmän uskoa ihmiseen kaikkine epävarmuuksineen? Kolmituntinen mosaiikki vyöryi itsevarmana ja lujarakenteisena, anti-improvisaatiossaan kuitenkin liian tuotetun oloisena antaakseen täysin rehellisen vaikutelman. Kenties Andersonin särövapaata visiota tulisi luonnehtia trilleridraamaksi ja sen läheiseksi sukulaiseksi soisi ehdotettavan Oliver Stonen magnum opusta JFK.

Kun näin piirrellään, merkitsee Punch-Drunk Love edeltäjäänsä nähden monessakin mielessä inhimillistä edistystä. Tyylikkäästi liitävä, ironisen lempeä rakkausloru vetoaa vapaalla, rosoisella elokuvallisella maailmallaan. Tarinallinen kehikko ja sen formaalinen kehittely, elämän täydellistäminen muodollisin motiivein, korvautuu emotionaalisilla latauksilla, hermoherkällä ja juuri siksi elämänmyönteisellä vireellä. Magnolian furioson saippuaoopperan skenaarioista laskeudutaan jopa laimeammalle asteelle, ja banaaleimmasta kuviteltavissa olevasta tarinasta tekee Anderson persoonallisimman elokuvansa. Hänen pingottamaton ohjauksensa on paikoin jopa nerokasta.

Henkilökollektiivien laajamittainen orkestrointi on vaihtunut löysempiin lankoihin, irrationaalisesti käyttäytyvään keskushenkilöön, joka epätasapainoisen kuorensa takaa opitaan tuntemaan toisin. Tämä Adam Sandlerin mainiosti tulkitsema Barry Egan on menneisyytensä kalvama, ympäröivän maailman - seitsemän sisarensa - alituisesti kyseenalaistama kaveri, joka saa raivokohtauksia eikä kykene käsittelemään frustroitunutta maailmankuvaansa. Barry kohtaa rakkauden Emily Watsonin hahmossa ja repii itsensä irti perheensä kyseenalaisesta vaikutuspiiristä.

Anderson maustaa rakkauskertomuksensa väkivallan pelolla ja suojelusvietillä. Philip Seymour Hoffman tekee dynaamisen roolin nukkavieruna nilkkinä, joka vetää kriminaalia pornopuhelinbisnestä. Kertomuksen alussa yksinäinen Barry soittaa linjalle. Henkilö- ja luottokorttitietonsa annettuaan hän joutuu kiristyksen ja väkivallan uhriksi. Tyttöystävää suojellakseen Barry nousee vastarintaan, kerää rohkeutensa ja selviää voittajana. Kohtaus, jossa Barry nappaa sorkkaraudan uhkaajansa kädestä ja suvereenisti iskee tämän auton ikkunat sirpaleiksi, on hyvin sympaattinen.

Anderson antaa rakkaudenhuuman kuvaukselle sille kuuluvan fantastisen vapauden. Puhelinkoppiin syttyy lamppu, kun oikea ääni vastaa langan toisessa päässä. Verinaarmut piirtävät päähenkilön rystysiin sanan "love" tämän lyötyä pettyneenä nyrkkinsä kiviseinään. Ja niin edelleen, ylilyönnin tuntua kuitenkin välttäen.

Punch-Drunk Love astuu päähenkilönsä elämään kuin satunnaisesta tilanteesta ja jättää hänet mahdollisuuksien rannalle. Rakastumisesta piirtyy muutoksen hetki, oven avaus. Elokuvan alussa tieltä suistuva, volttia heittävä auto sekä kummallisesti kadulle ilmestyvä harmoni ennakoivat jo uuden maailman raottumista. Elokuva ei pääty loppusuudelmaan, vaan kuvaan Barrystä löytämänsä harmonin äärellä, rakastetun halatessa häntä ja todetessa, että tästä lähdetään.

Samoin kuin Barry Egan aikansa kestäneestä kouristelustaan vapauduttuaan, on Paul Thomas Anderson siirtynyt tilaan, jossa voi hengittää. Ainakin hetkeksi.