Licorice Pizza valkokangas

Vuonna 1973 San Fernando Valleyn Encinossa lapsinäyttelijänä menestynyt 15-vuotias Gary Valentine (Cooper Hoffman) tapaa koulukuvauksessa kymmenen vuotta vanhemman Alana Kanen (Alana Haim), johon hän ihastuu palavasti. Epäsovinnainen ystävyys ja rakkaussuhde kehittyy, kun nuoret pyrkivät löytämään elämälleen suuntaa erilaisten liikeideoiden, yhteiskunnallisten tapahtumien ja kuuluisuuksien ympäröimänä.

Paul Thomas Andersonin rakkaus lapsuutensa Valleyn maisemiin ja kulttuurivirtauksiin paistaa läpi Licorice Pizzan (2021) jokaisesta kuvasta Kalifornian lämpimän auringon tavoin. Tarinan tasolla ollaan Punch-Drunk Loven (2002) kaltaisen draamapainotteisen romanttisen komedian piirissä. Tällä kertaa keskiössä vain ovat aikuistumisen kynnyksellä olevat nuoret, joiden suhteen ylä- ja alamäkiä sekä rönsyileviä sivupolkuja seurataan tarkoin.

Ohjaajan aiempien elokuvien kunnianhimoisen narratiivisen ja temaattisen rikkauden sijaan Licorice Pizza tyytyy lähinnä 1970-luvun aikakauden ja nuoruuden fiilistelyyn. Episodimaisesta osiosta ja kohtaamisesta toiseen soljuvan elokuvan lähimpänä vertailukohtana toimii toinen nostalgiatrippi Los Angelesiin, Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood (2019). Andersonin elokuvassa vain uusi Hollywood on jo ottanut voiton vanhasta, jonka suurimmat tähdet William ”Jack” Holdenin (Sean Penn) tavoin pyrkivät vielä maanisesti pitämään tähtikuvaansa yllä.

Andersonilla on taito löytää elokuviinsa uusia nousevia kykyjä. Hänen entisen vakionäyttelijänsä Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper seuraa tutunoloisesti isänsä jalanjäljissä. Muistettavan elokuvadebyyttinsä tekevän Alana Haimin näyttelemisessä on itsevarmuutta. Pääparin välillä vuorottelevat kipinöivä rakkaus ja pisteliäs kateus. Alanan sisaruksina nähdään osuvasti muut Haim-yhtyeen jäsenet Este ja Danielle.

Sivuroolien tähtikerma jää vähäisemmäksi, mikä toimii nuorten päähenkilöiden eduksi heidän energisyytensä ajaessa tapahtumiltaan ennakoimatonta elokuvaa eteenpäin. Sean Penn ja Bradley Cooper revittelevät pieniksi jäävissä rooleissaan tosielämän elokuva-alaan kytkeytyvinä julkisuuden henkilöinä. Myös John C. Reilly saa pikaisen, mutta huvittavan cameon nuorisomessuilla.

Jonny Greenwoodin hienovarainen musiikki antaa tilaa klassikoille David Bowiesta Paul McCartneyn Wingsiin. Ajankuvaltaan täyteläinen elokuva tuo esiin myös rasistiset ja seksistiset suhtautumistavat jopa liiankin pisteliäästi. Elokuvan seuraaminen on kuin viittausten karkkikaupassa kiertelyä Andersonin pitkien otosten mukana. Unohtuminen liian pitkäksi aikaa hyllyjen väliin vaivaa rytmitykseltään hivenen verkkaista elokuvaa.

Rakkaus ja intohimot eri muodoissaan ovat Licorce Pizzan keskiössä kuten niin monissa muissakin Andersonin teoksissa. Öljyn, uskonnon tai huumeiden sijaan päähenkilöitä ajavana voimana toimii Boogie Nightsin (1997) hengessä show business ja taloudellinen menestys. Kyynisyyden sijaan ote aiheeseen on kuitenkin romantisoivampi, minkä voi Andersonin filmografiassa nähdä tervetulleena vaihteluna.