There Will Be Blood kotikatsomo

On vaikea kuvitella pelkäksi sattumaksi Paul Thomas Andersonin elokuvan There Will Be Blood valmistumista nykyhetken kynnyksellä, jolloin Yhdysvallat on asuntoluottokriisin, heikon dollarin ja korkean öljyn hinnan vuoksi ajautumassa kohti pahinta lamaa sitten 1930-luvun ja tarvitsee kipeästi uutta johtajaa. There Will Be Bloodin tarina 1900-luvun alkupuolen öljynporaajista on karu kuin Nevadan autiomaa ja sen suonissa virtaava veri mustaa kuin öljy. Se imee elinvoimansa henkisestä maaperästä, jolle amerikkalaista unelmaa alettiin aikoinaan rakentaa.

Andersonin elokuva näyttää, miten yksikään unelma ei synny itsestään, vaan on aina täynnä ristiriitoja. Jostain on luovuttava, jotta jotain voisi saada. Kyse on tärkeysjärjestyksestä ja samalla järjen tärkeydestä. Yksilöt ovat unelmien rakentajia, kunnianhimo, tahto, veri, hiki, ja kyyneleet niiden rakennusaineita.

There Will Be Bloodin päähenkilö on mursunviiksinen Daniel Plainview - isä, uudistaja, idealisti, väkivaltainen maanikko, hirviö, amerikkalainen sankari. Herra Plainview on kaikkea muuta kuin yksiulotteinen henkilö. Sekä ohjaaja Andersson että Plainview'ta näyttelevä Daniel Day Lewis rakentavat hämmästyttävän hienovaraisesti roolihahmon, joka on kaikessa kompleksisuudessaan enemmän kuin osiensa summa ja tarjoaa näkökulman, joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen (plain view) ihmisiin ja heidän motivaatioihinsa talouskasvun ja modernin teollisuusmaailman taustalla.

Daniel Plainview on öljymies. Yhdessä poikansa H.W. Plainview'n kanssa hän etsii uusia maita, joista porata öljyä. H.W. on enemmän - tai ehkä sittenkin vähemmän - kuin poika. Hän on Danielin yhtiökumppani, kunnes kohtalo tai Jumala puuttuu peliin. Etunimi Daniel on hepreaa ja tarkoittaa kutakuinkin "Jumala on tuomarini" tai "Jumala on tuominnut", tässä yhteydessä se on osuva nimi sillä Daniel Plainview ajautuu elokuvan edetessä amerikkalaisesta unelmasta amerikkalaiseen painajaiseen, jossa kovalla työllä ja keinoja kaihtamatta saavutettu omaisuus paljastuu onnen sijaan pelkäksi kiroukseksi, joka ei tuo mukanaan muuta kuin sisältä lähes kuolleen miehen yksinäisyyden ja katkeruuden.

Plainview'n vastaparina on Paul Danon vimmalla esittämä nuori pappi, joka puhuu uskosta ja uskon voimasta mutta himoitsee Plainview'n tapaan maallista mammonaa. Ero näiden miesten välillä ei ole valtava ja pelastusta tai taivaspaikkaa tuskin on tarjolla kummallekaan.

Kuvan tasolla Anderson näyttää ensin, miten on eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Plainview etsii öljyä lähes asumattomilta seuduilta, autiomailta, joissa on kajoamatonta kauneutta. Kamera rakastaa maisemaa eikä ihminen, joka näillä mailla kulkee, vielä riko koskemattomuutta vaan on osa maata. Jos elokuvan ilmaisulle pitäisi etsiä vertauskohtia, ne voisivat olla jossain Uhrin tai Eyes Wide Shutin välimaastossa. Esimeriksi kamera-ajossa, jossa Plainview saapuu Sundayn tilalle, on nähtävissä kädenjälkeä, joka vakuuttaa omaperäisyydellään ja samalla elokuvan tajullaan. Vastaavia kohtauksia on lukemattomia, mutta mikä tärkeintä, mikään ei nouse toisen edelle vaan There Will Be Blood on viime kädessä saumaton teos, jonka jokainen kohtaus kuuluu samaan öljyä, pölyä hengittävään ja verta sylkevään kokonaisuuteen. Radiohead-kitaristi Johnny Greenwoodin siedettävyyden raja-alueita kartoittava musiikki kruunaa monen kohtauksen.

Elokuvan loppupuolella Plainview on lähtenyt erämaasta ja vetäytynyt hallitsemaan valtakuntaansa massiiviseen kartanoon. Ero luonnon ja ihmisen itse rakentaman ympäristön välillä on käsin kosketeltava. Siirtymä autiomaasta marmoripalatsin tyhjyyteen vakuuttaa. Unelmansa fasadeissa Plainview on lopulta ypöyksin. Dekadenssin alleviivaava loppukohtaus ei jätä kylmäksi vaan niittaa elokuvan otsikon suoraan tajuntaan.