Daredevil valkokangas

Marvel Comicsin sarjakuvasankarit ovat tekemässä melkoista hyökkäystä valkokankaalle. Spider-Manista ei olla vielä kunnolla toivuttu, kun tulee jo Daredevil. Perässä rynnivät kohta X-Men 2 ja The Hulk. Daredevil on oikealtaan nimeltään Matt Murdock, Hell’s Kitchenin kasvatti, joka pikkupoikana saa radioaktiivista ainetta silmilleen ja menettää näkökykynsä. Samalla kuitenkin muut aistit voimistuvat yliluonnillisiin mittoihin ja hänelle kehittyy eräänlainen kuulotutka, jonka avulla hän voi nähdä. Matt-poika joutuu todistamaan nyrkkeilijäisänsä kuolemaa ja vannoo omistavansa elämänsä oikeudenmukaisuudelle. Aikuisena Matt alkaa viettää kaksoiselämää, päivällä toimien asianajajana ja yöllä tuomarina Daredevilin hahmossa kostaen väärintekijöille. Juoneen liittyy tietysti nätti tyttö, Elektra, sekä pienempi konna Bullseye ja se kaikkein suurin konna Kingpin.

Sarjakuvien oikeamieliset friikit pelastavat maailmaa painiessaan henkilökohtaisten traumojensa kanssa. Näin tekee myös Daredevil. Tämä piruparka on supersankariksi melkoisen epätäydellinen. Hän saa turpaan oikein olan takaa ja tulee rankan yön jälkeen kotiin yksin nuolemaan haavojaan vain pakkomielteinen kostonjano seuranaan. Hän on jopa niin synkkä ja onneton, että alkaa itsekin epäillä kuuluuko hyvisten vai pahisten sakkiin. Ajatus haavoittuvasta ja elämänsä tarkoitusta pohdiskelevasta supersankarista on ihan hyvä, mutta Daredevilin punaiseen nahka-asuun olisi voitu pukea joku toinen kuin Ben Affleck. Affleck ei saa kaikkea irti roolistaan ja koko elokuva jää pinnalliseksi kerran katsottavaksi perjantai-illan viihteeksi muiden Hollywood-höpsötyksien rinnalle.

Daredevilin juoni jää heppoiseksi ja koko elokuvasta ei löydy läheskään tarpeeksi omaperäisyyttä. Sankarin synkistely ja kostonjano, sekä visuaalisuudessa tavoiteltu häiväys goottilaisuutta tuo turhankin selvästi The Crown mieleen. Toimintakohtaukset olivat elokuvan parasta antia, mutta katoilla hyppelemisessä ja telinevoimistelussa Hämähäkkimies on kyllä parempi. Punaisen pirun ulkoinen olemus muistuttaa värivammaista Batmania ja lepakkomiesleffojen huumoriakin on joissain kohdissa yritetty tavoitella surkeasti epäonnistuen.

Se, mikä näyttää hyvältä sarjakuvassa, ei välttämättä onnistu elokuvassa. Daredevil-elokuvan suurin heikkous on kenties se, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Daredevililtä puuttuu itseironia, jota maskeihin mieltyneissä valkokankaalla pyörineissä kollegoissaan riittää. Myöskin kristilllisen symboliikan käyttö pelkkänä visuaalisena tehokeinona vailla sen syvempää tarkoitusta toimii kyllä kyseisessä sarjakuvassa, mutta tässä elokuvassa se tuntuu lähinnä kummalliselta. Löytyy Daredevilistä sentään jotain erityisen hyvääkin: on jännä nähdä miltä maailma näyttää sokean supersankarin silmin. Visuaalisesti elokuva voittaa sen, mitä menettää juonen köyhyydessä.